Kirjan elämä (ja kuolema?)

Yönpunainen höyhen ilmestyi vuonna 2014. Parisen viikkoa sitten, helmikuussa 2017, sain viestin, että loput kappaleet ovat menossa makuloitavaksi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että kirjoista revitään kannet irti ja sisältö pannaan paperinkeräykseen. Kirjan elämä myyntikappaleena on päättynyt.

Kirjat vie tilaa varastoista. Kirjakaupat ei enää halua niitä. Näin käy varmaan aika usein, jos kirja ei ole ollut erikoisen menestynyt. Markkinoiden ja rahan faktaa. Ja tarjonnan: lisää kirjoja ilmestyy koko ajan. Mutta kymmenet ihmiset tuttavapiirissäni ilmoittivat haluavansa vielä oman Höyhenen, joten pelastin laatikollisen. Heille kirjakaupat ovat myyneet eioota.

Palasin esikoiseen tämän myötä myös itse. Se ei ollut hullumpi teko. Onhan se vanha, nopeasti kirjoitettu, mielestäni oon kehittynyt paljon, paikoitellen saattaa hymähdyttää. Mutta sellaisena ihan ainutlaatuinen. Siinä loksahtelee palasia kohdalleen, siinä on jotain mitä ei saisi unohtaa tai aliarvioida vaan täytyisi pitää mukana jatkossakin.

Eikä kirja kuole, ainakaan niin kauan kuin se liikkuu kirjastossa tai muuten ihmisten käsissä. Mulle arvokkaimpia hyllyssä on ne, joihin tulee palattua aina uudelleen. Olispa hienoa, jos mun kirja olisi jollekulle sellainen.

Tekijän puute lauseessa II

Yritin (turhaan) etsiä nostalgisia, lukion kirjallisen ilmaisun tunnilla tekemiäni muistiinpanoja. Niissä kerrottiin, mitä kirjoittaminen vaatii, millaisia olosuhteita se edellyttää. Muistan niistä kaksi: joutilaisuus ja höynäytettävyys, helppouskoisuus.

Joutilaisuus vaatii jonkinlaista rauhaa. Että ajatukset vois olla jouten. Lukukeskuksen kirjailijaesittelyssä kerron, että voin puhua esim. kirjoittamisen ja päivätyön yhdistämisestä. Viime vuoden aikana sellanen yhdistäminen ei ollut mulle mahdollista. Päivätyössäni on runnottu läpi suuria muutoksia raha edellä. Ne vei mennessään rauhan ja joutilaisuuden. Luovaa yrittelyä syntyi muilla taiteen saroilla, mutta kirjoittajana koteloiduin. Ruma vuosi, kurja ja kyynistävä. Heippa myös helppouskoisuus.

hoyhen-lontoossa

Keskellä pieni höyhenpokkari.

Loppuvuodesta jossain joku pikku moottori alkoi yskähdellä. Tein syrjähypyn toisenlaisen tekstin pariin, se sai mut järkiini ja palaamaan 20-luvun Helsinkiin. On syntynyt tekstiä. Ilmaantui esiintyminen ensi kesälle. Löysin pokkarini Lontoon Merimieskirkon kirjastosta. Lainasin pinon taustakirjallisuutta (kiitos Pasilan kirjavarasto).

 

Ja ennen kaikkea, Oriveden opiston aikaiset kirjoittajaystäväni, jotka mulla oli ilo joitakin vuosia sitten löytää uudelleen, yhdistivät voimansa kanssani. Syntyi raapalejoulukalenteri, joka päivälle raapaleluukku. Ja koska ei me haluttu lopettaa, syntyi Raapale 2017. Kirjoitamme vuorotellen raapaleen jokaiselle vuoden päivälle. Mokasin muutama päivä sitten, oli intensiivistä meininkiä muualla, raapale unohtui. Tein sen seuraavana aamuna. Se näyttää tältä:

Myöhästyminen

Olen myöhässä väitöstilaisuudestani. Istun sohvalla, selaan graduani. Siinä oli kai joitakin pointteja. Kello on kymmentä vaille. Minun pitäisi pukeutua valkoiseen hääpukuuni väitöstä varten. Istun sohvalla. En tiedä kenen sohva se on.

En pääse sairaalaan pahoin loukkaantuneen läheisen kanssa. Hänestä on jäljellä vain pää. Hätänumero ei vastaa, isä ei vastaa, en osaa ajaa autoa. On punerva ilma, en ehdi ikinä sairaalaan.

Pitäisi päästä töihin ajoissa mutta se ei onnistu. Asioita on hukassa. Kävelyni on raskasta, hidastettua. Jotakin puuttuu, tulee jokin este. Helpotus muuttuu kireäksi stressiksi. Joku ei voikaan kyyditä. Liikenneväline ei kulje. Kello on kohta tasan. 

En koskaan pääse sinne, minnekään.

Nyt täytyisi vaan uskoa että pääsenpäs, jonnekin, joskus.

Tekijän puute lauseessa

Tyhjä näyttö, muistikirja on vuoden ajalta täynnä kirjoittamisen kannalta epäolennaista (tai no onko sellaista, en tiedä). Mitä jos ketään ei kiinnosta. En saa kiinni. Mitä nämä henkilöt on. Sen muistaminen mitä sanottiin, ja mitä ei sanottu. Epävarmuus, pettymys, muualle kääntyminen. Kiva palaute, kysymys, niistä voi pinota jotain alustaa hommalle, mutta kun katsoo välillä muualle, joku vie kivet pois. Julma kritiikki jokaista näkyviin saatua sanaa kohtaan. En millään yllä niihin sanaverkkoihin, joiden takana taivaallinen hohde odottaa. Huojahtelua, varmuutta kykyjen kaikenasteisesta puutteellisuudesta. Harvinaisen samea, purkka kengänpohjassa -tyyppinen kahdeksasta neljään -elämä, senkö jälkeen pitää vielä jaksaa, millä sen tahman saa pois? Liian kylmä, liian sotkuista, liian päänsärkyistä, liian vähän aikaa, kohta, huomenna, viikonloppuna, joululomalla, jos illalla jaksaisi.

Ja toisaalta paljon ”merkkejä”, selviä osoituksia siitä että ”kohta tämä alkaa”. Mutta silti olemme otsikon mukaisessa tilanteessa.

Tämä on ehkä kuuluisa writer’s block. Tai sitten selkärangatonta laiskuutta. Joka tapauksessa, valittamisen päätteeksi haluan toivoa vuodesta 2016 erinomaista kaikille!

Showtime

Ennen.

Ennen.

Jälkeen.

Jälkeen.

 

Toisinaan täytyy muuntautua, siis esim. vaihtaa vaatteita. Jos on vaikka haastattelu. Lienee kohteliasta esiintyä yleisölle ehjissä ja jollain tapaa toisiinsa sointuvissa kuteissa.

 

 

lindenillä

Lindenillä.

Lokakuun alussa Kruununhaassa järjestettiin kaupunginosatapahtuma Krunikan festarit. Teemana oli 1920-luku! Olin haastateltavana kirjojeni tiimoilta Kauppatorille kiinnitetyssä kuunari Lindenissä. Tämä Linden on rakennettu 1992 mutta alkuperäisen, 20-luvulta 50-luvulle seilanneen Lindenin mallin mukaan. Ihan itsessään laiva paikkana olis tehnyt vaikutuksen, mutta myös haastatteluilta oli erikoinen. Varsinaisen haastattelun hoiti kaksi Kruununhaan yläasteen oppilasta, ja heillä oli kyllä kivoimmat kysymykset aikoihin. Enkä ole ennen kokenut vastaavanlaista kiinnostunutta keskustelua mun kirjoista, niiden henkilöistä ja teemoista ja vielä työtavoistanikin. Se oli yksi syy, miksi Lindenin tilaisuus jäi mieleen ainutlaatuisena. 

 

 

Toinen syy oli se, että haastattelun keskellä nähtiin dramatisoitu kohtaus Hatuntekijän kuolemasta, se jossa Korpela ja Frisk uhittelee toisilleen Cobrassa. Kohtauksen takana oli ystäviäni, joille olin ehdottanut pientä haastattelun elävöittämistä festarihengessä. Totisesti sen tekivät! Väitän, että harvemmassa haastattelussa on niin uhkaava tunnelma kuin tuolla oli! Tosin hetken aikaa vain. Mulla ei valitettavasti ole kuvaa itse h-hetkestä, koska pidätin henkeä ja odotin mitä käy. Vaik tavallaan tiesin jo.

annejajori

Anne ja Jori harjoittelee.

Seuraavana oli vuorossa ensimmäinen tv-haastatteluni näiden kirjojen tiimoilta: Ylen Strada-ohjelma. Se kuvattiin Rauhankadulla vintage-liike Play It Again Samissa. Taas ihana ympäristö. Pääsin hipelöimään laukkuja, kenkiä ja leninkejä. Tutut oli etukäteen kertoneet ohjelman rennosta otteesta, ja joku vaisto sai aikaan sen, että olin henkisesti varautunut charlestoniin. Sieltähän se sitten tulikin. Näytin toimittajalle charlestonin mallia ja samaan aikaan kuminauhalla reiteen sitomani mikin patterilaite (tai mikä lie) lipui hitaasti mutta varmasti alaspäin. Äkkiseltään kuvausten jälkeen tuntui kyllä karmivasti siltä, että pipariksi meni. Kysymyksiin ei ollut oikein mahdollisuutta valmistautua etukäteen, eikä tv-kameran läsnäolokaan varsinaisesti ole rentouttava elementti. Valmiiksi leikattu ohjelma kuitenkin oli positiivinen yllätys, kun rohkenin katsoa sen. Se löytyy täältä. Lisäksi Areenassa on pidempiä pätkiä haastatteluista täällä.

Lokakuun puolivälissä palattiin syksyn 2013 tunnelmiin öisessä kirjastossa! Yöstoori valloitti jälleen Lumon kirjaston yhdeksi yöksi. Vetäjinä olimme taas yhdessä Mike Pohjolan kanssa. Tällä kertaa tapahtuma liikkui syvemmissä vesissä, monella tapaa. Olimme valinneet teemaksi ”viimeiset sanat”. Ryhmä ihmisiä oli selviytynyt maailmanlopusta Utopia II -nimiseeen sukellusveneeseen. Välejä kiristivät miehistön ristiriidat, tekniset ongelmat, risteävät ideologiat ja vielä piraattien uhka. Loppu jäi avoimeksi: tuhoutuuko Utopia II vai ei? Tapahtumasta teki niin kivan innostuneet ja aktiiviset osallistujat, jotka loi Utopia II:n tunnelman, ja Lumon henkilökunta, jotka sai aikaan sukellusveneen ääni- ja kuvaefekteineen ja taustoitti mainiosti osallistujien pelaamista miehistörooleissa. Tällä hetkellä odottelemme osallistujien tarinoita luettavaksi.

Kuva: Olli Turunen

Haastattelurupeaman päätti Kirjamessut ja kolme esiintymistä. Oheisessa kuvassa olen Dekkarilauantain lavalla hienossa seurassa, Terttu Autereen ja Virpi Hämeen-Anttilan kanssa. Esiintymiset meni kaikki mukavasti. Ajattelin jo höh enkä vaan huh, kun haastattelu loppui! Alan siis tottua haastatteluihin, jopa siinä määrin, etten mene täysin paniikkiin, jollen ole saanut kysymyksiä etukäteen. En edelleenkään tiedä, mikä on alan virallinen käytäntö (tai onko sellaista), mutta ite ajattelen, ettei kiusaantuneena änkyttävä haastateltava ole kenenkään etu. Tykkään miettiä kysymyksiin harkittuja vastauksia, koska uskon että yleisön on kivempi kuunnella sellaisia kuin haparoivia luonnoslauseita. Valmistautuminen ei tee keskustelusta jäykkää vaan mielestäni rentoutuneemman. Silloin esiin pääsee nousemaan ihan oikeita pointteja ja kiinnostavia näkökulmia.

Nyt keskityn taas olemaan pyjamahousuissa ja villasukissa. Seuraavan tarinan juonenpätkiä lojuu tiedostossa. Tavoittelen tiettyä tunnelmaa ja painiskelen dekkaridilemman kanssa: pidänkö sitä kädestä vai työnnänkö pois. Kirjamessuilta löysin yhden elämäkerran, jonka sain äsken loppuun ja joka alusta asti herätti tietynlaisia ajatuksia. Miten mielenkiintoinen ihminen. Hänestä pitäis kirjoittaa. Panen idean jonon jatkoksi ja jatkan perehtymistä 20-luvun oikeistosalaliittoihin.

Ulkona olosta

 

IMG_20140824_122640

Herkut.

Ihanat ystävät ja kaverit, kukkasia, kuohuvaa, drinksuja, halauksia – tässä johtolangat. Hatuntekijän kuoleman ilmestymistä juhlittiin perjantaina tuolla idealla. Kävin kirjakaupassa tsekkaamassa huhun, jonka mukaan Yönpunaisen höyhenen pokkari on siellä. Huhu oli tosi, ja samalla bongasin ensimmäiset pinot Hatuntekijän kuolemaa. Se (toivottavasti) tarkoittaa myös sitä, että ekoja arvioita voisi alkaa odotella.


Minä, Vera Vala ja Anna Jansson. Kuva Salla Pulli.

Näihin samoihin aikoihin ajoittui myös Gummeruksen järjestämä tilaisuus, jossa olin esiintymässä yhdessä Vera Valan (kuvassa keskellä) ja Anna Janssonin (oikealla) kanssa. Veralta on tullut kolmas dekkari, ja Annalta neljästoista suomeksi ilmestynyt! Ei me syyttä kutsuttu Annaa ketuksi. Veran Villa Sibyllan kirous on muuten vetävää tavaraa, suosittelen! Ja Anna Janssonin sankaritar Maria Wern alkoi kiinnostaa siinä määrin, että hankin tämän uusimman Tuhopolttajan lisäksi yhden pokkarin, sen jossa Gotlannin keskiaikaviikolla tapahtuu murha, eli Haudan takaa. En just nyt mene syvällisemmin siihen, millaista oli tavata pitkän uran tehnyt menestyskirjailija, mutta se teki vaikutuksen.

Aloin ajatella näitä julkisia esiintymisiä. Koska olen introvertti ja väsyn ja vetäydyn helposti sosiaalisissa tilanteissa, kirjan markkinointiin liittyvät tapahtumat on olleet jonkin sortin haaste. En sinänsä kammoa esiintymistä, mut pelkään yllärikysymyksiä ja jäätymistä. Ja sitä että sanon jotain tyhmää tai väärää. Unohtelen nimiä ja faktoja. Sellaista sattuu kun jännittää. Kysymykset on kyllä aina saanut nähdä etukäteen, ja ihmeen kaupalla oon selvinnyt niistä ylläreistä, vaikka pää lyö just sitä kamalan autiota tyhjää. Lisäksi oon joskus pitänyt ihan häikäilemättä lunttilappua kädessä, koska sen vilkaiseminen on ehkä vähemmän noloa kuin punaisena änkyttäminen.

IMG_20140824_103816

Kukkia.

Oikeastaan oon alkanut vähitellen vähän tykätä esiintymisistä. Kun kirjailija puhuu kirjastaan, hän puhuu aiheesta, josta kukaan muu ei voi tietää enemmän. Asiantuntijuuden ydintä oikeen. Mutta mietin, että riittääkö aiheeksi kirja ja sen prosessi, vai pitäisikö panna peliin enemmän itseään. Henkilökohtaista elämäänsä, mielipiteitään, harrastuksiaan, ulkonäköään. Ja entä millaisia ominaisuuksia esiintyjällä olisi hyvä olla ja mitä niistä mulla on. Mitä niistä voisin saavuttaa ja mihin suuntaan ei edes kannata yrittää lähteä. Yksi asia, jolla on tosi iso merkitys esiintymisen onnistumisessa, on haastattelija. Kokemukseni haastatteluista ei ole monilukuinen, mutta sekaan mahtuu sekä vähän hankalia tilanteita että sitten sellaisia loistavia kuin vaikka viimeisin oli. Pöytäseurueessamme kuvattiin haastattelua osuvasti tanssimetaforalla, viejän ja seuraajan yhteisenä esityksenä. Tanssista oon aina ajatellutkin, että jos joku osaa viedä, niin kyllä mä seuraan.

IMG_20140824_103807

Kuminpuruja

Bloggaustauko onkin pitempi kuin muistinkaan… Terveisiä kesälomalta!

Sain Hatuntekijän kuoleman pois käsistä kesäkuussa. Kevät meni siis sen parissa. Lisäksi työtehtävien vaihtuminen päivätyössäni aiheutti aika paljon stressiä, ja millekään ylimääräiselle ei tuntunut jäävän aikaa. Viimeks istuin tämän saman pöydän ääressä kun tein Hatuntekijän tokavikaa oikolukua. Tässä on vielä kuminpurut muistutuksena siitä.

Tuntuu oudolta se, että mun osalta kirja on purkissa enkä voi siihen enää vaikuttaa vaan suunnittelen jo eteenpäin, mutta lukijoiden osalta se on vasta tulossa. Oon jo kauan sitten menettänyt kyvyn katsoa tekstiä objektiivisesti, joten jännitän aika paljon sitä, mitä kirjasta sanotaan. Mulla on joitakin arveluita siitä, millainen tämä teksti olis suhteessa edelliseen, mutta pitääkö ne paikkansa, en tiedä. Suurin toiveeni kuitenkin on, että sitä luettaisiin ja että joku saisi siitä sen, mitä sinne yritin panna. Yhtä suuri toive on, että olisin kehittynyt kirjoittajana.ratikassa

Mulla on tiedosto nimeltä ”kolmonen”, jonka oon luonut jo ajat sitten. Taitaa olla aika pitää sitä aktiivisemmin esillä. Tässä on vaan se, että voi tehdä ihan mitä vaan. Voi ajelehtia kaikkien ideoiden keskellä. Jossain vaiheessa on vaan pakko tarttua johonkin ja hylätä muut mahdollisuudet. Hmph.

Viime viikolla ajeltiin kierros museoratikalla (kuva ohessa). Siinä on umpivaunu ja sen perässä avovaunu. Ne oli 20-luvullakin käytössä. Kannattaa käydä! Muissa suunnitelmissa on Kotkan Merimuseo, Suomenlinnan Tullimuseo ja Turun Apteekkimuseo. Kirjan ilmestymiseen ei ole enää kuin ehkä viikkoja, ja syksyllä on kaikkea siihen liittyvää hauskaa luvassa. Mieluisaa kesänjatkoa kaikille!

 

Villa Sarkia ranskalaisin viivoin

kuppi

Tähän mennessä olen esim.:

– kirjoittanut tekstiä
– kirjoittanut muistilappuja
– soittanut pianoa pimeässä
– sauvakävellyt Ohrasaarta ympäri
– selittänyt kouluvierailulla (ontuvasti), millaista on tehdä koko kuukausi sitä mitä haluaa
– tehnyt ruokaa, jota riittäis mahdollisimman pitkäksi aikaa (makaronilaatikkoa)
– jumpannut jumppavideon kanssa
– juonut teetä, vettä, punaviiniä
– tiskannut ja pessyt pyykkiä
– saanut kaksi hätäkirjelähetystä: jumppakuminauhan ja korvatulppia
– antanut vanhan leivän linnuille
– saanut palautetta
– vienyt hautausmaalle kynttilät tädille ja mummille
– nukkunut paremmin kuin muualla, edes kotona
– käyttänyt joka yö kuumavesipulloa ja joka päivä villasukkia, villapaitaa ja villahuopaa
– etsinyt tietoa
– katsonut Kuninkaan puheen syvältä sohvan uumenista
– askarrellut seinälle aanelosista ja muistilapuista juonilinjakaavion, joka näyttää monelta taajuuskäyrältä päällekkäin
– lukenut kolme romaania, yhden gradun, kaksi Fingerpori-albumia ja kaikenlaista taustamateriaalia
– käynyt viettämässä pikaisen joulun
– blokannut itseltäni somen ja sähköpostin suurimmaksi osaksi vuorokautta

Vielä pitäisi esim.:

– kirjoittaa loppuun tuo yks kohtaus, vaativimpia niistä
– miettiä lopun rakennetta, jos sille löytyis vaihtoehtoinen muoto
– yrittää syödä jääkaapista ruoat pois
– käydä tuossa hyvässä saunassa
– kävellä Ohrasaari ympäri rantapolkua pitkin
– palauttaa kirjaston kirjat ja nuotit
– pestä lakanat ja siivota huone.

Ylihuomenna on kannettava kamat ulos ja lähdettävä täältä.

Terveisiä Sysmästä

Kuudes päivä Villa Sarkiassa. Sysmä sijaitsee Päijänteen rannalla ja tänne ajeli Helsingistä parisen tuntia. Täällä on vähän päälle 4000 asukasta, ja kesäisin väkiluku paisuu kolminkertaiseksi, koska täällä on paljon kesäasukkaita.  (Olavi Virta on muuten syntyjään sysmäläinen!)

Otin eilen vähän kuvia sisältä ja ulkoa.

IMG_1917

Pihapuun orava.

IMG_1926

Elintoimintoja ylläpitävä keskus.

IMG_1927

Kirjastoni.

IMG_1954

Komentokeskusta.

IMG_1929

Kuumavesipullo, huovan ohella oleellinen selviytymistarvike yöaikaan.

IMG_1930

Kuntosali!

IMG_1932

Runo lainakuitissa.

IMG_1933

Salin pöytä.

IMG_1934

Runoja salin kirjahyllyssä.

IMG_1936

Sisäänkäynti etupihalta.

IMG_1937

Päijänne 6.12.2013

IMG_1939

Tästä tietää missä on.

IMG_1941

Päijännettä.

IMG_1943

Metsässä.

IMG_1945

Lintutornista kirkolle päin.

IMG_1946

Sysmän kirkko.

Öisiä stooreja

Yöstoori-kirjoittajatapahtuma järjestettiin toissa viikonloppuna Lumon kirjastossa, ja minä ja Mike Pohjola oltiin siinä vetäjinä, kuten jossain aikaisemmin mainitsin. Vaikuttaa siltä, että tapahtuma onnistui erinomaisesti. Ensimmäisiä tekstejäkin on jo tullut nähtäväksi, ja palaute on ollut hyvää.

Teemaksi oli valittu pelot ja niiden voittaminen. Me oltiin luotu löyhä kehyskertomus ja miljöö, joissa kirjoittajien henkilöhahmot saattoivat liikkua vapaasti, genrerajoista piittaamatta. Kirjoittajilla oli myös tilaisuus roolipelinomaisesti käydä keskusteluja keskenään. Lyhyiden näytelmäpätkien avulla vietiin kehyskertomusta eteenpäin ja tarjottiin kirjoittajille tilaisuus tulkita näkemäänsä omien henkilöhahmojensa tilanteen pohjalta. Yhtenä kirjoitustekniikkana otettiin mukaan tajunnanvirta, jota aluksi harjoiteltiin vähän ja jota sitten käytettiin tositarkoituksella neljältä yöllä, silloin kun suurin osa kirjoittajista oli jo ehtinyt nukkua vähän. Tajunnanvirtatekstiä saattoi käyttää apuna hahmon ongelmien ratkaisemisessa tai ylipäätään inspiraationa tekstissä.

Hienointa tapahtumassa oli ehkä nähdä se joukko nuoria tyyppejä, joille kirjoittaminen on tärkeää ja jotka harrastaa sitä kenties tavoitteellisestikin. Monet heistä muistutti mua teininä, tunnistin itseni siitä tavasta suhtautua kirjoittamiseen ja omiin henkilöhahmoihin. Valitettavasti juuri kenenkään kanssa ei ehtinyt jutella pidempään, koska kirjoittaminen oli pääosassa, mikä tietysti oikein onkin. Ainutlaatuista oli myös tilat, jotka meillä oli käytössä. Lumon kirjasto ja lukio muuttui yöllä aivan toisenlaiseksi paikaksi eikä vähiten sen ansiosta, miten kirjastolaiset oli tehneet kirjoittajien käyttöön kirjoituspisteitä erilaisilla valaistus- ja lavastusratkaisuilla. Istuin itsekin yöllä pariin otteeseen kirjoittamassa siinä lukiotorin valoilla koristellun, solisevan suihkulähteen luona. Enkä ollut ainoa.

Kirjaston tarjoama erilaisten tapahtumien määrä on ihan huima, ja tämä on yksi mainioimpia esimerkkejä niistä. Valitettavasti taas on ollut uutisisssa epäilyksiä kirjastojen määrärahojen leikkaamisesta. Se tekee surulliseksi ja suututtaa.

Nyt on vielä vähän päälle viikko aikaa yhteen toiseen loppuvuoden kohokohtaan. Joulukuun alussa pakkaan koneen, kirjapinot ja pyjamanhousut mukaan ja siirryn kuukaudeksi Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssiin VIlla Sarkiaan, joka on Sysmässä. En ole koskaan ennen voinut keskittyä kirjoittamiseen samalla tavalla, ns. luvan kanssa. Myönnettäköön, että mulla on valtavat odotukset residenssijaksosta. Raportoin Sysmästä sitten joulukuun puolella.

Kosken rannalla

Kun mies päätti lähteä Tampere Jazz Happeningiin ja mulla oli vielä Hervannassa sijaitseva Poliisimuseo korkkaamatta, oli seurauksena tämä pieni syysmatka.

Tampereen historia on niin vahvasti työläisyyteen ja sisällissotaan leimautunut, että sitä ajattelee täällä koko ajan. Muitakin museoita olisi käytävänä kuin Poliisimuseo. Mulle Tampereeseen liittyy vahvasti myös musiikki ja runous, ehkä koska niiden merkeissä täällä on tullut käytyä.

Tamperetta

Vanha kirjastotalo ja Suomen ensimmäisen paperitehtaan muistomerkki.

Museolle olisi pitänyt olla enemmän aikaa. Perusnäyttely esitteli poliisin (tai vastaavan) työtä 1700-luvulta nykypäivään asti. Oli videoita, kalustoa, työvälineitä, henkilöhistorioita… Sain vastauksen mm. siihen kysymykseen, millaista asetta poliisit käytti 20-luvulla (Browning, tietty, ja Beholla). Erityisesti jäi mieleen monikymmenvuotisen uran tehneen naispoliisin haastattelu (ei ollut mutkatonta miehiseksi juurtuneessa yhteisössä), vaarallisten tilanteiden koulutusvideo, kaikki erilaiset tavarat, ja sit se koneella oleva tietokanta, jota en ehtinyt kuin vilkaista: virantoimituksessa kuolleet poliisit.

Erikoisnäyttelyn aiheena oli Poliisi fiktiossa, eli syystäkin kiinnostava. Se oli visuaalisesti tosi hieno, ja koska siellä oli myös kirjoja, haastatteluja ja videonpätkiä, siellä olisi voinut olla tuntikausia. Tämä jäi nyt puoleen tuntiin, koska perusnäyttelyssä vierähti odotettua enemmän aikaa. Nostan hattua kirjoittajille, jotka kuvaa realistista poliisin työtä. Itse pidän edelleen oikeana ratkaisuna sitä, että päädyin erottamaan oman poliisihenkilöhahmoni siitä instituutiosta. Se siirtyi ehkä vähän enemmän yksityisen toimijan suuntaan ja mulle tuli enemmän liikkumavapautta.

Tänä iltana oon työstänyt lisää Yöstooria (kirjoittajatapahtuma, jota minä ja kirjailija Mike Pohjola järjestetään yhteistyössä Lumon kirjaston kanssa – tästä varmaankin lisää ensi viikolla) ja lukenut 20-luvun naisista. Just nyt tuo aihepiiri kolahtaa yhteen toisen käsikirjoituksen pohdintojen kanssa. 1920-luvun moderni nainen oli oikea ristiriitojen taistelukenttä. Perinteet, subjektius ja objektius (katse, halu), julkisuus ja yksityisyys, henkisyys ja ruumiillisuus (tasapaino?), seksuaalisuuden tuhoava voima… Äärimmäisen kiinnostavia teemoja. Ja jos kirjoittaa 20-luvun naisesta, niihin pitää ehkä ottaa kantaa.

Äsken kävin koiran kanssa iltalenkillä puistossa. Koira on täällä matkassa mukana, eikä se ole tottunut hotellielämään (johon mä kyllä tottuisin oikein helposti…). Viime yön se lähinnä kipsutteli ympäri huonetta ja läähätti, enkä sitten paljon nukkunut. Päivälenkki Näsijärven rannalle sai sen kyllä väsyksiin, joten olemme toiveikkaita ensi yön suhteen… Toisaalta tänä iltana hotellissa kuulostaa olevan kova meno, basarit raikaa ja yläkerrassa asuu kanta-astuja…

Lemmenlukot

Lemmenlukkoja padolla.