Vastassa

Viime viikkoina on vallinnut kummallinen, rauhallinen odotus kaikkien tiukkojen aikataulujen jälkeen (ja koko joukko kaikkea kirjoittamiseen liittymätöntä tekemistä). Hermostus tavoitti mut oikeastaan vasta eilen, kun ihan toisessa yhteydessä puhuttiin päivämääristä ja tajusin, että kirjan pitäisi tulla painosta ensi viikolla.

Kirjan vastaanotto hermostuttaa mua. Negatiivisen arvioinnin pelko ei liene tässä tilanteessa harvinainen, tuskin täysin turhakaan. Eihän kirjoittaa voi antamatta jotain itsestään, ja se osa sitten dissektoidaan. Kenties jopa minusta ihmisenä päätellään jotain kirjan perusteella. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole kuin seistä sanojen takana. Sen sijaan se, mikä mua pelottaa on, ettei mitään vastaanottoa tulekaan. Että kirja jää roikkumaan jonnekin tyhjyyteen yksinään eikä tavoita ketään. Se olis vastoin sen olemassaolon tarkoitusta.

Koetuksen lähestyessä tutkitaan perinteisesti enteitä. Olen analysoinut kirjan merkitystä mahdollisille lukijoille ja kustantajalle tulkitsemalla ahkerasti kaikenlaista eteen tulevaa. Selannut kirjastojen tietokannoista, montako kappaletta on tilattu tai jopa varattu. Etsinyt kirjabloggareiden mainintoja. Vertaillut muita kritiikkejä ajatukseen siitä, millainen mun kirjasta tehty kritiikki voisi olla. Jokainen “Odotan että pääsen lukemaan sun kirjan” lämmittää tietenkin sydäntä mutta myös kasaa kiviä hartioille. Pelkään, että tuotan pettymyksen.

Tämäkin vaihe tätä prosessia on lievästä ahdingosta huolimatta mielenkiintoinen. Tarkkailen itseäni kuin koekaniinia. Ahdistusta ilmaisen pääasiassa sisäisellä tytinällä ja vaipumalla silloin tällöin dramaattiseen mietteliäisyyteen. Jos kirjailijaksi haluaa, tämä vaihe on aina edessä, joka kerta. Yhtään painajaista en ole tainnut vielä nähdä!

Odottelun lisäksi ajattelin mm. suunnitella pieniä julkkareita sekä kokoilla kasaan niitä lauseita ja tajunnanvirtasia, joista saattaisi elohopeamaisesti vetäytyä kasaan Osa 2. Tästä lisää myöhemmin.
Mainokset

Kirjailijaksi tulemisesta


olipa kerran pieni siili. se halusi läteämetsään. äitisiilisanoi. olevarovainen ja tule illalla takaisin. lupaan äiti sanoi pikku siili ja lähti metsään.siellä se kuuli meteliä ja kyyristyi kerälle. metelöitsiäoli karhu pikku siili oli ihan hiljaa karhu nuuski siiliä silloin pikku siili avautui kerältä ja koitti sanoa jotain mutta karhu oli jo lähtenyt pois huh sanoi pikku siili onneksi karhu lähti minä jo säikähdin. mutta missä minä olen eksyksissä tietenkin.

Näin alkaa tarina mun vanhassa keltaisessa vihkossa. Se on kuvitettu mm. etäisesti siiliä muistuttavilla ruskeilla tussiläikillä. Kuluu n. 25 vuotta, ja nyt on esikoisromaani painossa.

Tällä välillä kirjoittaminen on ollut läsnä eri tavoilla. Joskus se on ratkaissut opiskelupaikan, joskus se on ollut pitkään hiljaa taka-alalla, joskus se on ollut vaan rutiiniluontoinen väline muiden luovien projektien tekemiseen. Kirjoittamisen mahdollisuus on kuitenkin ollut aina läsnä, tietoisuus ja tunnetila, jonkinlainen kirjoittajan identiteetti.

Kirjoittamisesta puhuminen on mun mielestä tuntunut silti hölmöltä ja kiusaannuttavalta. Ei siinä ole mitään puhumista. Vastasin kielteisesti ”Ootko vielä kirjoitellut?” -kysymyksiin, ja taisin vaihtaa ansioluetteloon kirjoittamisen tilalle kirjallisuuden. Lukemisen siis. Kaikkihan lukee. Se on turvallista. Kirjoittaminen taas… Mitä jos joku kysyy, mitä kirjoitat. No, en mä, sellasia juttuja vaan… Tuleeko siitä kirja? Äh, eihän se nyt… en mä oo ajatellut… Pelko siitä, että yritän näyttäytyä erikoisessa valossa. Jotenkin tekotaiteellisessa.

Parhaillaan mietin, että miten musta nyt tulisi kirjailija, kun se tuntuu niin kummalliselta, vaikka sitä onkin aina toivoskellut. No, esimerkiksi näin.

Ajan raitiovaunulla kustantamon eteen ja kävelen sisään, keskustelen kustannustoimittajan kanssa. Kuulen, miten hän lausuu minun keksimieni henkilöiden nimiä (hui, ne tulee jotenkin todemmiksi!). Opettelen kuvaa varten meikkaamista (vaikeeta!). Saan sähköpostia graafikolta. Käyn kirjamessuilla, ja mua tervehditään ystävällisesti kustantajan messuosastolla (olen otettu). Seison valokuvaajan edessä ja yritän hymyillä eri tavoilla (au, posket kramppaa). Luen tarinastani tehdyn juonikuvauksen. Mun naama on kirjakatalogissa (ensin mietin huomaakohan joku, myöhemmin totean että huomaa kyllä). Teen Facebook-sivun (ensimmäiset tykkääjät!).

Pakollinen askel on viimein se puhuminen. Joka kerta yhtä absurdilta kuulostavan lauseen lausuminen: “Mun esikoisromaani julkaistaan keväällä”.

Nyt yritän kynsin ja hampain pureutua kirjailijuuden ytimeen, kieriskellä siinä ja saada sitä tarttumaan nahkaan. Hei, tämä on nyt sitä, tämä on kirjailijaksi tulemista! Se pitäis nyt tuntea syvästi. Välillä tunnenkin. Silloin on aika hieno olo. Monesti kuitenkin iskee realismi: se, että musta tulee kirjailija, ei poista nälkäkiukkua tai päänsärkyä eikä anna voimaa ripustaa pyykkejä myöhään illalla. Koiran oksennuksen siivoaminen on luultavasti yhtä loistokasta oli kirjailija tai ei. Kirjailijuus ei myöskään luo mun ympärille hohtoa, jota kanssaihmiset voisi taivastella, eikä anna lupaa olla epäkohtelias tai boheemin suurpiirteinen käytännön asioissa. Kuten eräs kokeneempi kirjailija kustantajan juhlissa totesi: ”Mikään ei muutu”. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, mutta kokeilemallahan se selviää.