Arkistossa

Toissapäivänä käytin vuosilomapäivän ja menin Päivälehden arkistoon tekemään taustatyötä. Tavoitteena on hahmottaa tietyn 20-luvun ajanjakson henkeä ja tapahtumia lukemalla sen ajan Hesareita. Tietysti aika äkkiä muistui taas mieleen, että eihän yhdessä päivässä saa sulateltua mitenkään riittävästi tietoa. Mua kiinnosti kolmisen tiettyä kuukautta, ja niiden parissa tositutkija sais käytettyä viikkotolkulla aikaa. Se ei vaan nyt ole mahdollista.

Arkistossa voi lukea lehtiä koneelta tai sitten pyytää niitä sidottuina. Mä olen aina lukenut niitä sidottuja, jotta näen kaiken kerralla. Lehdet on sidottu broadsheet-Hesarin kokoisiksi, paksuiksi kirjoiksi, jotka on myös erinomaisen painavia. Ne on aika hauraita, joten pitää olla vähän varovainen.

Niitä samoja lehtiä on selaillut joku 20-luvulla elänyt ihminen, sellanen joka tietäis kaiken sen, mitä mä sieltä etsin. Tulee vähän sama fiilis kuin Kansallismuseossa kun tuijottaa jotain kivikautista purkkaa (pihkaa tms.), jossa on hampaanjäljet – aikaskaala on vaan isompi. Merkkejä entisajan ihmisistä.

Ajankohtaista tuolloin on näyttänyt olevan mm. Kiinan tilanne, lahkolaisjohtaja Maria Åkerblomin uusi karkureissu (todella elokuvamainen pako), raittiusetsivä Jäntin murha (dramaattisia käänteitä!), Charles Lindbergh ja eduskuntavaalit. Naimisiin menneitä, kuolleita, säätietoja, kolumneja. Poliisin tiedotuksia siitä, kuinka monta henkilöä on pidätetty kieltolakirikoksista parin viikon sisällä (n.  yhdeksänsataa; joukossa mm. yksityisetsivä!). Paljon leffamainoksia. Elokuvissa käynti oli suosittua ja teattereita oli tosi paljon.

Mielenkiintoisimpia mun mielestä on pikkuilmoitukset: asuntoa etsivät, työpaikkaa hakevat, kadonneet tavarat, myytävät asiat jne. Niissä tavoittaa parhaiten jotain tavallisen ihmisen elämästä. Asunto- ja työpaikkailmoituksia on todella paljon, etenkin sunnuntain lehdissä. Pieniä muutaman rivin ilmoituksia koko sivu täynnä. Huoneita annetaan vuokralle ja halutaan vuokrata, aika usein asuintoveriksi jonkun toisen kanssa. Tytöt, pojat, yksinpalvelijat, monttöörit, leipojattaret saa paikan. Työtä tai asuntoa hakevien nimimerkit painottaa rehellisyyttä, raittiutta, ahkeruutta ja myös oikeata puoluekantaa. Kätilöillä ja hierojilla on paljon vastaanottoja. Joskus annetaan myös lapsi hyvään kotiin maksua vastaan. Joku on hukannut lompakon, kepin, koruja, joku on löytänyt koiranpennun. Halutaan ostaa tai myydä ruokala, kampaamo, vene. Banaaneja, nappeja, radiumliinoja, saippuaa.

Kun lehtiä lukee useamman tunnin, siihen maailmaan jotenkin vajoaa, vähän kuin hyvään leffaan tai kirjaan. Vielä tätä kirjoittaessakin tulee se tunnelma, ja pidän siitä tosi paljon. Päivälehden arkisto on muuten avoinna kaikille. Senkään aukioloajat ei kuitenkaan suosi virka-aikana työskenteleviä. Tää ei ole arkistojen kohdalla poikkeuksellista. Uskoakseni on kyse resursseista – ymmärrettävää, mutta suuri sääli. Arkistot ja museot tarjoais todella mielenkiintoista tietoa vapaasti kaikille tutkittavaksi. Toivoisin, että niillä olis mahdollisuus tehdä sitä vielä laajemmin.

Painajaista parempi

Melkoinen tää viikko, joka nyt vetelee viimeisiään!

Ensimmäiset kritiikit Höyhenestä ilmestyi. Blogista löytyy nyt oma sivu niille, tuossa ylhäällä on linkki. Viime viikolla tehty haastattelu julkaistiin myös. Tiesin odottaa tuota Hesarin kritiikkiä, ja heräsin tiistaiaamuna viiden maissa lukemaan nettilehteä suoraan sellaisesta painajaisesta, jossa arvio oli ihan kauhean huono. Siksi ehkä aluksi tarrauduin niin kovasti moitteisiin, vaikka nyttemmin mulla on siitä oikein hyvä fiilis. Haastattelun johdosta sain hämmentävän paljon huomiota, onneksi oikein positiivista sellaista, ja havaitsin, että mulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että olen niin näkyvästi esillä lehdessä. Se tuntui aika absurdilta. Yhäkin.

Kuva

Keskiviikkona juhlittiin kirjanjulkkareita pääosin kaveriporukalla, mukana myös perhettä ja kustantajan edustajia. En ole ikinä saanut niin paljon niin ihania kukkia. Ja suklaata ja lahjakortteja ja shampanjaa! Ihmisten tuki ja kannustus kyllä tekee tästä ainutlaatuista. Aiemmin samana päivänä kuulin myös sen, että Höyhenestä on tulossa toinen painos. Se tieto oli mulle tosi iso juttu. Kirjaa halutaan ja siitä ollaan kiinnostuneita! Ihan mahtavaa, eikä voi olla muuta kuin iloinen. Kiitos kaikki lukijat siellä! :)

Perjantaina olin Nuoren Voiman Liiton järjestämässä Tervetuloa kirjailijaksi! -tilaisuudessa. Siellä käsiteltiin mm. kirjailijan työtä, apurahoja ja suhdetta kustantajiin.  Mainiota, että tuollaisia järjestetään ihan maksutta! Tosi hyödyllistä asiaa liittyen esim. apurahahakemuksiin ja erityisesti toisen kirjan kirjoittamiseen, joka on mulla jokseenkin ajankohtaista. Tarpeellista oli myös todellisuuteen palauttelu siitä, miten esikoiskirjailijan asema eroaa uudelleen julkaisevista: huomiota tulee nyt todennäköisesti enemmän kuin koskaan toiste. Piti siitä tai ei, niin se on aika ainutkertaista.

Eilen lauantaina sain olla kaasona ystäväni häissä. Kirjahäsellyksen keskellä on ollut mukavaa keskittyä jonkun toisen isoihin juttuihin. Häät oli hienot ja hääpari onnellinen. Näiden viikon viimeisten juhlien jälkeen on syytä palata ruotuun. Se tarkoittaa mm. vesijumppaa huomenna klo 7.00.

P.S. Jos haluat nähdä charleston-tanssia mainiolla asenteella ja näyttävästi esitettynä, muista Midnight Follies -tanssiryhmä! Julkkareissa nähtiin heidätkin.

Kirjan ystävät

Sain torstaiaamuna töihin kuvaviestin, jossa koira nuuskii pahvilaatikkoa. Kirjat siis tuli. Edellisenä päivänä olin kyllä käynyt hakemassa toimistolta oman kappaleen. On omituista, että mun tekstitiedosto, jota olen tuijottanut tästä näytöltä, on äkkiä aseteltuna kirjan muotoon, ja siinä on kannet (kauniit kannet!). Kansipapereiden alla se on – tietysti – punainen. Liepeissä on paljon tekstiä ja mun kuvakin. Ehta kirjan tuoksukin on, paperi ja muste.

Kuva

Olen kirjoittanut pari omistuskirjoitusta jo. Näistä tekijänkappaleista osa lähtee niille ihmisille, jotka on erikoisesti auttaneet tai tukeneet mua tän projektin aikana. Kun on uskaltautunut ylittämään kirjasta kertomisen vaikeuden, on päässyt vastaanottamaan ihmisten kiinnostusta, apua ja vilpitöntä tukea, vitsailua, osallistumista, hyväksyntää. Se on ollut mulle todella iso juttu, vaikken ehkä sillä hetkellä ole osannut ilmaista sitä. Kiitos ja halaus ystävät, tuttavat, kaverit, sukulaiset, Facebook-tykkääjät!

Ensi viikolla siis väijymään kirjakauppaan kameran kanssa, näkyykö siellä tuttua kantta… Olisi liioitellun dramaattista mutta ah niin hauskaa tehdä se incognito aurinkolaseissa ja pipo silmillä! Ehkä kirjakaupan myyjät on tottuneet siihen, että esikoiskirjailijoita hiippailee siellä lumoutuneen näköisenä etsimässä omaa tuotostaan.

Sanoja paperille

Tuijotellessani ideatiedostoon kirjoitettuja mielikuvia, juonenpätkiä, repliikkejä ja tunnelmia muistan, että tästähän se viimeksikin lähti, synopsis nimittäin. Vuori kiivettäväksi on ihanan korkea. Ei auta istua ja odottaa minkään syntyvän itsestään, vaan näitä paloja pitää aktiivisesti koota. Siitä tää on niin kummallista työtä. Aikaa ja energiaa palaa, mutta mitään konkreettista ei välttämättä tapahdu. Tulee joku ajatus. Laitan sen ylös, vertailen muihin, sopisiko se johonkin. Joku yksityiskohta ampuu alas ajatuksen ytimen. Voisko sitä muokata. Ehkä. Itse asiassa silloin se kävisi toiseen kohtaan tosi hyvin. Sekalaisia muistiinpanoja. Vääntelyä, kääntelyä, testaamista. Ajatustyötä sen todellisessa merkityksessä. Muhun on tehnyt suuren vaikutuksen se, että voin, saan tehdä tämmöistä.

Tarvin vielä harjoitusta siinä, että opin tunnistamaan, milloin yritän vaan olla laiska ja milloin ihan oikeasti tarvitaan tauko. Jos on mahdollista pusertaa vielä vähän, se pitää tehdä. Viime keväänä aloin määrätietoisesti käyttää sitä periaatetta, että teen aina vähän enemmän kuin jaksaisin. Edes muutama lause tai ajatus. Se vaatii itsekuria, jonka kehittäminen ei ole mulle lainkaan pahitteeksi. Väitän, että tällä periaatteella on ollut merkitystä tekstin syntymiselle. Sitä vois ajatella vähän niin kuin urheilemistakin, lihasten tai koreografian treenaamista. Jos pysyy aina mukavuusalueella, ei koskaan kehity eteenpäin.

Sanoivat, että jos opiskelee kirjallisuutta, ei pysty enää lukemaan normaalisti, analysoimatta. Ei siinä lukemisessa mitään, mutta kirjoittaminen! Monesti (monta vuotta?) on käynyt niin, että paperi (näyttö) pysyy tyhjänä, koska olen eksynyt pohtimaan vaikka fokalisaatiota, aikarakennetta, symboliikkaa tai allitteraatiota tehokeinona, eikä mikään lause äkkiä olekaan riittävän hyvä. Toisaalta kirjallisuuskentän ja -historian tuntemus sekä analyyttiset työkalut on eittämättä hyödyksi. Synopsista miettiessä on ihan tarpeellista huomioida rakenne, näkökulmat, sanoma ja kertojaratkaisut. Kirjoittaessa on kuitenkin pakko panna kirjallisuudentutkija pois päältä. Muuten ei tule mitään.

Samasta asiasta puhuu tässä kirjailija Irja Rane. Ranen haastattelu kolahtaa useastakin syystä mun tämänhetkisiin mietteisiin. Esim. kirjoittamisprosessin kokeminen on mielenkiintoinen vertailukohta, varmaan tuttu monille kirjoittajille asemasta tai iästä riippumatta. Tunnistan itseni jotenkin tuosta Einstein-anekdootista. Sen jonkin syntymän hetki, oivallus, aiheuttaa jotain samanlaista. Äkkiä keskeiset asiat muistiin, ajatusten levoton pörräys, sitten liikkeelle, haahuilemaan, harjaamaan koiraa, keittämään teetä, tyhjentämään tiskikonetta, lörpöttämään puolisolle jotain asiaan liittymätöntä. Jonkin ajan kuluttua tuotosta voi tarkastella objektiivisemmin, testata kestääkö se, tehdä ne peruspyöritykset. Ei se aina kestä, mutta jos kestää, niin taas on menty eteenpäin.