Sanoja paperille

Tuijotellessani ideatiedostoon kirjoitettuja mielikuvia, juonenpätkiä, repliikkejä ja tunnelmia muistan, että tästähän se viimeksikin lähti, synopsis nimittäin. Vuori kiivettäväksi on ihanan korkea. Ei auta istua ja odottaa minkään syntyvän itsestään, vaan näitä paloja pitää aktiivisesti koota. Siitä tää on niin kummallista työtä. Aikaa ja energiaa palaa, mutta mitään konkreettista ei välttämättä tapahdu. Tulee joku ajatus. Laitan sen ylös, vertailen muihin, sopisiko se johonkin. Joku yksityiskohta ampuu alas ajatuksen ytimen. Voisko sitä muokata. Ehkä. Itse asiassa silloin se kävisi toiseen kohtaan tosi hyvin. Sekalaisia muistiinpanoja. Vääntelyä, kääntelyä, testaamista. Ajatustyötä sen todellisessa merkityksessä. Muhun on tehnyt suuren vaikutuksen se, että voin, saan tehdä tämmöistä.

Tarvin vielä harjoitusta siinä, että opin tunnistamaan, milloin yritän vaan olla laiska ja milloin ihan oikeasti tarvitaan tauko. Jos on mahdollista pusertaa vielä vähän, se pitää tehdä. Viime keväänä aloin määrätietoisesti käyttää sitä periaatetta, että teen aina vähän enemmän kuin jaksaisin. Edes muutama lause tai ajatus. Se vaatii itsekuria, jonka kehittäminen ei ole mulle lainkaan pahitteeksi. Väitän, että tällä periaatteella on ollut merkitystä tekstin syntymiselle. Sitä vois ajatella vähän niin kuin urheilemistakin, lihasten tai koreografian treenaamista. Jos pysyy aina mukavuusalueella, ei koskaan kehity eteenpäin.

Sanoivat, että jos opiskelee kirjallisuutta, ei pysty enää lukemaan normaalisti, analysoimatta. Ei siinä lukemisessa mitään, mutta kirjoittaminen! Monesti (monta vuotta?) on käynyt niin, että paperi (näyttö) pysyy tyhjänä, koska olen eksynyt pohtimaan vaikka fokalisaatiota, aikarakennetta, symboliikkaa tai allitteraatiota tehokeinona, eikä mikään lause äkkiä olekaan riittävän hyvä. Toisaalta kirjallisuuskentän ja -historian tuntemus sekä analyyttiset työkalut on eittämättä hyödyksi. Synopsista miettiessä on ihan tarpeellista huomioida rakenne, näkökulmat, sanoma ja kertojaratkaisut. Kirjoittaessa on kuitenkin pakko panna kirjallisuudentutkija pois päältä. Muuten ei tule mitään.

Samasta asiasta puhuu tässä kirjailija Irja Rane. Ranen haastattelu kolahtaa useastakin syystä mun tämänhetkisiin mietteisiin. Esim. kirjoittamisprosessin kokeminen on mielenkiintoinen vertailukohta, varmaan tuttu monille kirjoittajille asemasta tai iästä riippumatta. Tunnistan itseni jotenkin tuosta Einstein-anekdootista. Sen jonkin syntymän hetki, oivallus, aiheuttaa jotain samanlaista. Äkkiä keskeiset asiat muistiin, ajatusten levoton pörräys, sitten liikkeelle, haahuilemaan, harjaamaan koiraa, keittämään teetä, tyhjentämään tiskikonetta, lörpöttämään puolisolle jotain asiaan liittymätöntä. Jonkin ajan kuluttua tuotosta voi tarkastella objektiivisemmin, testata kestääkö se, tehdä ne peruspyöritykset. Ei se aina kestä, mutta jos kestää, niin taas on menty eteenpäin.

Mainokset

2 ajatusta artikkelista “Sanoja paperille

  1. Hienoa, että pidät blogia! Jää jälki tästä kirjoittamisprosessista niinkuin muinoin kirjeenvaihdossa! Onneksi näyttöruutu on suggestiivinen ja auttaa alun keskittymisessä…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s