Kosken rannalla

Kun mies päätti lähteä Tampere Jazz Happeningiin ja mulla oli vielä Hervannassa sijaitseva Poliisimuseo korkkaamatta, oli seurauksena tämä pieni syysmatka.

Tampereen historia on niin vahvasti työläisyyteen ja sisällissotaan leimautunut, että sitä ajattelee täällä koko ajan. Muitakin museoita olisi käytävänä kuin Poliisimuseo. Mulle Tampereeseen liittyy vahvasti myös musiikki ja runous, ehkä koska niiden merkeissä täällä on tullut käytyä.

Tamperetta

Vanha kirjastotalo ja Suomen ensimmäisen paperitehtaan muistomerkki.

Museolle olisi pitänyt olla enemmän aikaa. Perusnäyttely esitteli poliisin (tai vastaavan) työtä 1700-luvulta nykypäivään asti. Oli videoita, kalustoa, työvälineitä, henkilöhistorioita… Sain vastauksen mm. siihen kysymykseen, millaista asetta poliisit käytti 20-luvulla (Browning, tietty, ja Beholla). Erityisesti jäi mieleen monikymmenvuotisen uran tehneen naispoliisin haastattelu (ei ollut mutkatonta miehiseksi juurtuneessa yhteisössä), vaarallisten tilanteiden koulutusvideo, kaikki erilaiset tavarat, ja sit se koneella oleva tietokanta, jota en ehtinyt kuin vilkaista: virantoimituksessa kuolleet poliisit.

Erikoisnäyttelyn aiheena oli Poliisi fiktiossa, eli syystäkin kiinnostava. Se oli visuaalisesti tosi hieno, ja koska siellä oli myös kirjoja, haastatteluja ja videonpätkiä, siellä olisi voinut olla tuntikausia. Tämä jäi nyt puoleen tuntiin, koska perusnäyttelyssä vierähti odotettua enemmän aikaa. Nostan hattua kirjoittajille, jotka kuvaa realistista poliisin työtä. Itse pidän edelleen oikeana ratkaisuna sitä, että päädyin erottamaan oman poliisihenkilöhahmoni siitä instituutiosta. Se siirtyi ehkä vähän enemmän yksityisen toimijan suuntaan ja mulle tuli enemmän liikkumavapautta.

Tänä iltana oon työstänyt lisää Yöstooria (kirjoittajatapahtuma, jota minä ja kirjailija Mike Pohjola järjestetään yhteistyössä Lumon kirjaston kanssa – tästä varmaankin lisää ensi viikolla) ja lukenut 20-luvun naisista. Just nyt tuo aihepiiri kolahtaa yhteen toisen käsikirjoituksen pohdintojen kanssa. 1920-luvun moderni nainen oli oikea ristiriitojen taistelukenttä. Perinteet, subjektius ja objektius (katse, halu), julkisuus ja yksityisyys, henkisyys ja ruumiillisuus (tasapaino?), seksuaalisuuden tuhoava voima… Äärimmäisen kiinnostavia teemoja. Ja jos kirjoittaa 20-luvun naisesta, niihin pitää ehkä ottaa kantaa.

Äsken kävin koiran kanssa iltalenkillä puistossa. Koira on täällä matkassa mukana, eikä se ole tottunut hotellielämään (johon mä kyllä tottuisin oikein helposti…). Viime yön se lähinnä kipsutteli ympäri huonetta ja läähätti, enkä sitten paljon nukkunut. Päivälenkki Näsijärven rannalle sai sen kyllä väsyksiin, joten olemme toiveikkaita ensi yön suhteen… Toisaalta tänä iltana hotellissa kuulostaa olevan kova meno, basarit raikaa ja yläkerrassa asuu kanta-astuja…

Lemmenlukot

Lemmenlukkoja padolla.

Mainokset

Messuja ja vessapaperia

Eilen Kirjamessuilla osallistuin Suomen dekkariseuran järjestämään paneeliin, jossa pohdittiin, onko historiallinen dekkari tullut jäädäkseen. Oheinen kuva todistaa tapahtuneen!

messut

Vasemmalta oikealle Tapani Bagge, minä, Timo Sandberg, Indrek Hargla ja haastattelija Janne Mäkelä. Dekkariseuran ohjelma veti tosi paljon yleisöä, joka näytti vaihtuvan aika vähän, eli varmaankin dekkareiden ystäviä, jotka on järjestään kiinnostuneita aihetta koskevasta ohjelmasta. Kieltämättä hermostutti, olihan tää vasta mun toinen julkinen esiintyminen Höyhenen tiimoilta ja ensimmäinen näin iso, mutta kokemus olikin ihan miellyttävä. Yritin pitää lunttilaput huomaamattomana turvana ja muistaa pitää puhenopeuden ymmärrettävänä… Herrat oli kaikki konkareita mutta oikein mukavia vasta-alkajalle. Harmi vaan kun aikaa oli niin vähän. Olis ollut kiinnostavaa kuulla enemmän esim. kaikkien työtavoista ja historianäkemyksistä.

Esiintymisen lisäksi messujen ehdotonta huippua oli tavata kustantamon väkeä sekä vanhoja ja uusia kirjailijatovereita. Esim. esiintymisjännityksestä ja historiallisen romaanin taustatyön kiemuroista saattoi jutella tyyppien kanssa, jotka kantapään kautta on ne kokeneet. On onni ja turva (sitäkin ihmismassojen kaaoksessa välillä tarvittiin) olla mukana tuommoisessa porukassa.

Juuri messujen alla somessa levisi Suomen kuvalehden artikkeli Romaani sairastaa (lehden kansikuvana on kirja wc-paperitelineessä). Siinä käsitellään suomalaisen nykykirjallisuuden tilan epäkohtia. Viihdettä kirjoittavan esikoistekijän näkökulmasta artikkeli on tosi masentava. On todennäköistä, että johtotähtenä välillä välkähtelevä ajatus ”Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, olen saavuttanut jotakin” onkin harhaa, ja oma tuotos on sittenkin joutavanpäiväistä harrastelijatusinaa. Viihdekirjallisuudelle annettava epä-älyllinen leima kaihertaa myös: viihteeltä pitäisi olla turvassa? Mulle viihdekirjallisuuden lukeminen itse asiassa tarkoittaa monesti turvaa erilaisilta vaatimuksilta ja haasteilta. Sellaisillekin on kyllä oma aikansa tässä maailmassa. Myös kommentti ”Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä” ihmetytti mua. Koherentin kirjallisen kokonaisuuden luominen on käsittääkseni mitä suuremmassa määrin työtä. Tietoista suunnittelua, rakentamista, sommittelua, valitsemista. Inspiraatio on sitten kiva lisä. Riistääkö suunnitelmallisuus kirjallisuudelta jonkun olennaisen kimalteen? Korkeampien voimien armoitus onkin ihmiskätten työtä… Ja vielä kahdeksan ja neljän välillä tehtyä!

No juu, onhan noita ongelmia siellä isolla kentällä ja täällä pienelläkin. Omassa tekstissä on tällä hetkellä joku eksymisvaihe. En oikein tiedä, minne oon menossa, ja välillä turhauttaa. Luen uudelleen taustakirjallisuutta 20-luvusta, tuntuu että se on oikea asia just nyt. Jotkut Olavi Paavolaisen lauseet sai vallan herkistymään. Kirjamessusaaliina on lisäksi opus Sörkan rysäkeisareista, helsinkiläisen Karlssonin suvun vaiheista 1800-luvun lopulta 1960-luvulle, sekä kaunis ja mielenkiintoinen (ihan kuten aiheensa) tietokirja Belle Époquen kokoteista, 1900-luvun alun naisjulkkiksista.

Mukavaa vaikkakin jatkuvasti pimentyvää syksyä kaikille.

 

Sanomat

Ihan hiljattain, oikeastaan eilen, ymmärsin viimein, mitä haluan seuraavalla tarinalla sanoa!

Mun lukioaikainen kirjallisen ilmaisun opettaja puhui paljon hyödyllisiä asioita. Yks niistä oli se, että pitää tietää, mitä tekstillä haluaa sanoa. ”Voiko se siis olla vaikka että sota on pahaa?” kysyin silloin kun en ihan tajunnut. Ajattelin, että sen sanoman pitäis olla jotain ylevää, uutta, monimutkaista. Mutta ei sen tarvi. Aika moni teos, kirja tai elokuva tai peli tai näytelmä, varmaan sanoo, että sota on pahaa. Se on hyvä sanoma.

Yönpunaisessa höyhenessä sanoma oli muistaakseni aika alusta asti mielessä, mutta tässä seuraavassa vasta nyt, kun synopsis on kahteen kertaan tehty ja alku lähtenyt liikkeelle. Ja se on tosi hyvä että nyt, viimein, koska koen että se jotenkin… paketoi kaiken. Antaa ryhtiä ja muotoa. Helpottaa ratkaisuja.  Ongelmakohtia voi tarkastella myös tästä sanoman näkökulmasta.

En halua kuitenkaan avata sanomaa sen enempää. Jokainen lukija saa nähdä siellä minkä sanoman haluaa tai ei sellaista ollenkaan.

Syksyllä olis edessä pari jännää juttua ja yksi sellainen, jonka vuoksi lasken päiviä joulukuuhun… Siitä lisää myöhemmin. Suurella mielenkiinnolla huomasin kans, että parissa lukupiirissä eri puolella Suomea luetaan Höyhentä jossain vaiheessa syksyä. Mahtavaa! Harmittavammissa asioissa olisi esim. se, että Kansallisarkiston pidennetty aukiolo osuu samalle illalle, jolloin mulla on charleston-tunti. Tällä hetkellä mulla on tutkittavana esim. tullin takavarikkoluetteloita 20-luvun lopulta. Ei liene vaikee arvata, mitä on takavarikoitu. Pirtua, pirtua, pirtua…

Prosessi

Höyhenen jatko-osan synopsis on pääpiirteissään koottuna ja arvovaltaisille kriitikoilleni lähetettynä.

Ihmismielen luova prosessi on tullut tässä lähelle ja sitä on kiinnostava tarkastella, vähän huvittuneenakin omista tuskailuista. Nyt prosessi oli ylä- ja alamäkeä, tarralappujen kokoilemista seinälle, epämääräistä tunnetta siitä että “tää ei ole hyvä” tai siitä että “tossa on jotain”, pitkään ihastellun ja inspiroineen kohtauksen poistamista (hmm, siirtämistä tulevaan…), toisilta lahjaksi saatujen ajatusten hyödyntämistä, olennaisen poimimista sekamelskasta, reipasta naruista vetelyä. On niin helpottavaa, että juoni on nyt siinä kohtuullisen selkeänä ja sitä saa alkaa toteuttaa! (Tosityö on siis vielä edessä.)

Ehkä osana tätä prosessia (taikka erillisenä siitä – mitä väliä kun se on kivaa kuitenkin) hurahdin palapeleihin. Siinä on jotain tosi rentouttavaa ja rauhoittavaa – paitsi että jotenkin ne palapelit on tulleet uniin ja muuttaneet ne levottomiksi, sirpaleisiksi. Oon toivonut, että näkisin unessa jotain hyviä ideoita kirjaa varten, mutta ei, kirjan henkilöt ei ole näyttäytyneet. Tähän liittyvät unet on olleet lähinnä kritiikkipainajaisia tms.

Juuri julkaistussa Regina-lehdessä on haastattelu minustakin. Mustelmat, joita sain kun jäin kiivetessäni kiinni aitaan Siltavuoren kallioilla, on jo parantuneet (voi pojat, se oli eleganttia, kapee mekko ja kaikki). Haastateltavana oleminen oli taas tosi hämmentävää, mutta kirjoittamisesta tai kirjoista puhuminen oli kivaa. Muistelen, että Vera Vala kirjoitti blogissaan osuvasti samasta asiasta, hämmennyksestä julkisuuden ja kiinnostuksen edessä. Touché, Vera.

Tämä kirjoitus on yhtä hajanainen kuin mielenikin just nyt – olen vielä yhden päivän töissä ennen kesälomaa. Lomalla käväistään ainakin Lontoossa ja erinäisillä mökeillä, joista tärkeimpänä puolisoni perheen mökki meren rannalla. Ihana paikka, jossa oon myös kirjoittanut paljon. Heti sisään astuessa tulee hyvä olla. Oon onnellinen, että saan käydä siellä. Ohessa kuva. Se on myös seuraavan kirjan maisemaa.

ranta

Väijyssä

Viime aikoina on ollut jotenkin hankalaa. Maailma on täynnä kekseliäitä oivalluksia ja niiden variaatioita, mutta ne vaikuttaa välttelevän mua, vaikka väijyn niitä herkeämättä. Oman osuutensa kangerteluun tarjoaa varmaan myös jonkinlainen toisen kirjan jännitys. Tuleeko hyvää, pettyykö lukijat, etten vain kompastuis johonkin mitä pidän nokkelana. Täytyy kuitenkin jatkaa hyväksi todetulla linjalla: uskoa siihen mitä tekee, tykätä itse tarinasta, ja muistaa aina välillä jutella kuvioista luottolukijoille. Silleen ne solmut aukeilee. Tai tulee uusia ja jänniä.

Päivätyön ohessa kirjottaminen saa kaipaamaan kesälomaa uudella tavalla. Välillä kaikki tuntuu tosi raskaalta, vaikkei kirjoittamistyöstä hetkeäkään vaihtaisi pois. Mä olen vielä siitä huono kirjailija, etten pysty valvomaan öisin. Nukuttaa liikaa. Toisaalta on niitäkin, joilla on päivä- ja kirjoitustyön ohessa vaikkapa lapsia, ja sille ei auta kuin nostaa hattua. Ajanhallinnassa ja itsekurissa on vielä työstettävää… Ei saa lukea kirjaa, pitää kirjottaa… Tai ei ainakaan tuota kirjaa vaan jotain hyödyllistä historiakirjaa…

Tietokonekin on alkanut reistata, uskollinen Colin (nimetty Colin Firthin mukaan). Alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan: jokunen vuosi sitten kaadoin sen päälle vahingossa gin tonicin. Osa näppäimistä liikkuu yhä vähän tahmaisesti. Nyt touch pad on mystisesti levittäytynyt koskemaan koko sitä osaa, jolla kädet lepää, mistä aiheutuu ongelmia. Tämä saattaa olla Colinin viimeinen kesä.

Niin kulunutta kuin se onkin, asioita helpottaa toki vuodenaika. Tässä meidän pihan särkynytsydän pontevasti kasvuhommissa. Hyvää kevättä!

särkynytsydän

Arkistossa

Toissapäivänä käytin vuosilomapäivän ja menin Päivälehden arkistoon tekemään taustatyötä. Tavoitteena on hahmottaa tietyn 20-luvun ajanjakson henkeä ja tapahtumia lukemalla sen ajan Hesareita. Tietysti aika äkkiä muistui taas mieleen, että eihän yhdessä päivässä saa sulateltua mitenkään riittävästi tietoa. Mua kiinnosti kolmisen tiettyä kuukautta, ja niiden parissa tositutkija sais käytettyä viikkotolkulla aikaa. Se ei vaan nyt ole mahdollista.

Arkistossa voi lukea lehtiä koneelta tai sitten pyytää niitä sidottuina. Mä olen aina lukenut niitä sidottuja, jotta näen kaiken kerralla. Lehdet on sidottu broadsheet-Hesarin kokoisiksi, paksuiksi kirjoiksi, jotka on myös erinomaisen painavia. Ne on aika hauraita, joten pitää olla vähän varovainen.

Niitä samoja lehtiä on selaillut joku 20-luvulla elänyt ihminen, sellanen joka tietäis kaiken sen, mitä mä sieltä etsin. Tulee vähän sama fiilis kuin Kansallismuseossa kun tuijottaa jotain kivikautista purkkaa (pihkaa tms.), jossa on hampaanjäljet – aikaskaala on vaan isompi. Merkkejä entisajan ihmisistä.

Ajankohtaista tuolloin on näyttänyt olevan mm. Kiinan tilanne, lahkolaisjohtaja Maria Åkerblomin uusi karkureissu (todella elokuvamainen pako), raittiusetsivä Jäntin murha (dramaattisia käänteitä!), Charles Lindbergh ja eduskuntavaalit. Naimisiin menneitä, kuolleita, säätietoja, kolumneja. Poliisin tiedotuksia siitä, kuinka monta henkilöä on pidätetty kieltolakirikoksista parin viikon sisällä (n.  yhdeksänsataa; joukossa mm. yksityisetsivä!). Paljon leffamainoksia. Elokuvissa käynti oli suosittua ja teattereita oli tosi paljon.

Mielenkiintoisimpia mun mielestä on pikkuilmoitukset: asuntoa etsivät, työpaikkaa hakevat, kadonneet tavarat, myytävät asiat jne. Niissä tavoittaa parhaiten jotain tavallisen ihmisen elämästä. Asunto- ja työpaikkailmoituksia on todella paljon, etenkin sunnuntain lehdissä. Pieniä muutaman rivin ilmoituksia koko sivu täynnä. Huoneita annetaan vuokralle ja halutaan vuokrata, aika usein asuintoveriksi jonkun toisen kanssa. Tytöt, pojat, yksinpalvelijat, monttöörit, leipojattaret saa paikan. Työtä tai asuntoa hakevien nimimerkit painottaa rehellisyyttä, raittiutta, ahkeruutta ja myös oikeata puoluekantaa. Kätilöillä ja hierojilla on paljon vastaanottoja. Joskus annetaan myös lapsi hyvään kotiin maksua vastaan. Joku on hukannut lompakon, kepin, koruja, joku on löytänyt koiranpennun. Halutaan ostaa tai myydä ruokala, kampaamo, vene. Banaaneja, nappeja, radiumliinoja, saippuaa.

Kun lehtiä lukee useamman tunnin, siihen maailmaan jotenkin vajoaa, vähän kuin hyvään leffaan tai kirjaan. Vielä tätä kirjoittaessakin tulee se tunnelma, ja pidän siitä tosi paljon. Päivälehden arkisto on muuten avoinna kaikille. Senkään aukioloajat ei kuitenkaan suosi virka-aikana työskenteleviä. Tää ei ole arkistojen kohdalla poikkeuksellista. Uskoakseni on kyse resursseista – ymmärrettävää, mutta suuri sääli. Arkistot ja museot tarjoais todella mielenkiintoista tietoa vapaasti kaikille tutkittavaksi. Toivoisin, että niillä olis mahdollisuus tehdä sitä vielä laajemmin.

Painajaista parempi

Melkoinen tää viikko, joka nyt vetelee viimeisiään!

Ensimmäiset kritiikit Höyhenestä ilmestyi. Blogista löytyy nyt oma sivu niille, tuossa ylhäällä on linkki. Viime viikolla tehty haastattelu julkaistiin myös. Tiesin odottaa tuota Hesarin kritiikkiä, ja heräsin tiistaiaamuna viiden maissa lukemaan nettilehteä suoraan sellaisesta painajaisesta, jossa arvio oli ihan kauhean huono. Siksi ehkä aluksi tarrauduin niin kovasti moitteisiin, vaikka nyttemmin mulla on siitä oikein hyvä fiilis. Haastattelun johdosta sain hämmentävän paljon huomiota, onneksi oikein positiivista sellaista, ja havaitsin, että mulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että olen niin näkyvästi esillä lehdessä. Se tuntui aika absurdilta. Yhäkin.

Kuva

Keskiviikkona juhlittiin kirjanjulkkareita pääosin kaveriporukalla, mukana myös perhettä ja kustantajan edustajia. En ole ikinä saanut niin paljon niin ihania kukkia. Ja suklaata ja lahjakortteja ja shampanjaa! Ihmisten tuki ja kannustus kyllä tekee tästä ainutlaatuista. Aiemmin samana päivänä kuulin myös sen, että Höyhenestä on tulossa toinen painos. Se tieto oli mulle tosi iso juttu. Kirjaa halutaan ja siitä ollaan kiinnostuneita! Ihan mahtavaa, eikä voi olla muuta kuin iloinen. Kiitos kaikki lukijat siellä! :)

Perjantaina olin Nuoren Voiman Liiton järjestämässä Tervetuloa kirjailijaksi! -tilaisuudessa. Siellä käsiteltiin mm. kirjailijan työtä, apurahoja ja suhdetta kustantajiin.  Mainiota, että tuollaisia järjestetään ihan maksutta! Tosi hyödyllistä asiaa liittyen esim. apurahahakemuksiin ja erityisesti toisen kirjan kirjoittamiseen, joka on mulla jokseenkin ajankohtaista. Tarpeellista oli myös todellisuuteen palauttelu siitä, miten esikoiskirjailijan asema eroaa uudelleen julkaisevista: huomiota tulee nyt todennäköisesti enemmän kuin koskaan toiste. Piti siitä tai ei, niin se on aika ainutkertaista.

Eilen lauantaina sain olla kaasona ystäväni häissä. Kirjahäsellyksen keskellä on ollut mukavaa keskittyä jonkun toisen isoihin juttuihin. Häät oli hienot ja hääpari onnellinen. Näiden viikon viimeisten juhlien jälkeen on syytä palata ruotuun. Se tarkoittaa mm. vesijumppaa huomenna klo 7.00.

P.S. Jos haluat nähdä charleston-tanssia mainiolla asenteella ja näyttävästi esitettynä, muista Midnight Follies -tanssiryhmä! Julkkareissa nähtiin heidätkin.

Kirjan ystävät

Sain torstaiaamuna töihin kuvaviestin, jossa koira nuuskii pahvilaatikkoa. Kirjat siis tuli. Edellisenä päivänä olin kyllä käynyt hakemassa toimistolta oman kappaleen. On omituista, että mun tekstitiedosto, jota olen tuijottanut tästä näytöltä, on äkkiä aseteltuna kirjan muotoon, ja siinä on kannet (kauniit kannet!). Kansipapereiden alla se on – tietysti – punainen. Liepeissä on paljon tekstiä ja mun kuvakin. Ehta kirjan tuoksukin on, paperi ja muste.

Kuva

Olen kirjoittanut pari omistuskirjoitusta jo. Näistä tekijänkappaleista osa lähtee niille ihmisille, jotka on erikoisesti auttaneet tai tukeneet mua tän projektin aikana. Kun on uskaltautunut ylittämään kirjasta kertomisen vaikeuden, on päässyt vastaanottamaan ihmisten kiinnostusta, apua ja vilpitöntä tukea, vitsailua, osallistumista, hyväksyntää. Se on ollut mulle todella iso juttu, vaikken ehkä sillä hetkellä ole osannut ilmaista sitä. Kiitos ja halaus ystävät, tuttavat, kaverit, sukulaiset, Facebook-tykkääjät!

Ensi viikolla siis väijymään kirjakauppaan kameran kanssa, näkyykö siellä tuttua kantta… Olisi liioitellun dramaattista mutta ah niin hauskaa tehdä se incognito aurinkolaseissa ja pipo silmillä! Ehkä kirjakaupan myyjät on tottuneet siihen, että esikoiskirjailijoita hiippailee siellä lumoutuneen näköisenä etsimässä omaa tuotostaan.

Sanoja paperille

Tuijotellessani ideatiedostoon kirjoitettuja mielikuvia, juonenpätkiä, repliikkejä ja tunnelmia muistan, että tästähän se viimeksikin lähti, synopsis nimittäin. Vuori kiivettäväksi on ihanan korkea. Ei auta istua ja odottaa minkään syntyvän itsestään, vaan näitä paloja pitää aktiivisesti koota. Siitä tää on niin kummallista työtä. Aikaa ja energiaa palaa, mutta mitään konkreettista ei välttämättä tapahdu. Tulee joku ajatus. Laitan sen ylös, vertailen muihin, sopisiko se johonkin. Joku yksityiskohta ampuu alas ajatuksen ytimen. Voisko sitä muokata. Ehkä. Itse asiassa silloin se kävisi toiseen kohtaan tosi hyvin. Sekalaisia muistiinpanoja. Vääntelyä, kääntelyä, testaamista. Ajatustyötä sen todellisessa merkityksessä. Muhun on tehnyt suuren vaikutuksen se, että voin, saan tehdä tämmöistä.

Tarvin vielä harjoitusta siinä, että opin tunnistamaan, milloin yritän vaan olla laiska ja milloin ihan oikeasti tarvitaan tauko. Jos on mahdollista pusertaa vielä vähän, se pitää tehdä. Viime keväänä aloin määrätietoisesti käyttää sitä periaatetta, että teen aina vähän enemmän kuin jaksaisin. Edes muutama lause tai ajatus. Se vaatii itsekuria, jonka kehittäminen ei ole mulle lainkaan pahitteeksi. Väitän, että tällä periaatteella on ollut merkitystä tekstin syntymiselle. Sitä vois ajatella vähän niin kuin urheilemistakin, lihasten tai koreografian treenaamista. Jos pysyy aina mukavuusalueella, ei koskaan kehity eteenpäin.

Sanoivat, että jos opiskelee kirjallisuutta, ei pysty enää lukemaan normaalisti, analysoimatta. Ei siinä lukemisessa mitään, mutta kirjoittaminen! Monesti (monta vuotta?) on käynyt niin, että paperi (näyttö) pysyy tyhjänä, koska olen eksynyt pohtimaan vaikka fokalisaatiota, aikarakennetta, symboliikkaa tai allitteraatiota tehokeinona, eikä mikään lause äkkiä olekaan riittävän hyvä. Toisaalta kirjallisuuskentän ja -historian tuntemus sekä analyyttiset työkalut on eittämättä hyödyksi. Synopsista miettiessä on ihan tarpeellista huomioida rakenne, näkökulmat, sanoma ja kertojaratkaisut. Kirjoittaessa on kuitenkin pakko panna kirjallisuudentutkija pois päältä. Muuten ei tule mitään.

Samasta asiasta puhuu tässä kirjailija Irja Rane. Ranen haastattelu kolahtaa useastakin syystä mun tämänhetkisiin mietteisiin. Esim. kirjoittamisprosessin kokeminen on mielenkiintoinen vertailukohta, varmaan tuttu monille kirjoittajille asemasta tai iästä riippumatta. Tunnistan itseni jotenkin tuosta Einstein-anekdootista. Sen jonkin syntymän hetki, oivallus, aiheuttaa jotain samanlaista. Äkkiä keskeiset asiat muistiin, ajatusten levoton pörräys, sitten liikkeelle, haahuilemaan, harjaamaan koiraa, keittämään teetä, tyhjentämään tiskikonetta, lörpöttämään puolisolle jotain asiaan liittymätöntä. Jonkin ajan kuluttua tuotosta voi tarkastella objektiivisemmin, testata kestääkö se, tehdä ne peruspyöritykset. Ei se aina kestä, mutta jos kestää, niin taas on menty eteenpäin.

Vastassa

Viime viikkoina on vallinnut kummallinen, rauhallinen odotus kaikkien tiukkojen aikataulujen jälkeen (ja koko joukko kaikkea kirjoittamiseen liittymätöntä tekemistä). Hermostus tavoitti mut oikeastaan vasta eilen, kun ihan toisessa yhteydessä puhuttiin päivämääristä ja tajusin, että kirjan pitäisi tulla painosta ensi viikolla.

Kirjan vastaanotto hermostuttaa mua. Negatiivisen arvioinnin pelko ei liene tässä tilanteessa harvinainen, tuskin täysin turhakaan. Eihän kirjoittaa voi antamatta jotain itsestään, ja se osa sitten dissektoidaan. Kenties jopa minusta ihmisenä päätellään jotain kirjan perusteella. Muutakaan vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole kuin seistä sanojen takana. Sen sijaan se, mikä mua pelottaa on, ettei mitään vastaanottoa tulekaan. Että kirja jää roikkumaan jonnekin tyhjyyteen yksinään eikä tavoita ketään. Se olis vastoin sen olemassaolon tarkoitusta.

Koetuksen lähestyessä tutkitaan perinteisesti enteitä. Olen analysoinut kirjan merkitystä mahdollisille lukijoille ja kustantajalle tulkitsemalla ahkerasti kaikenlaista eteen tulevaa. Selannut kirjastojen tietokannoista, montako kappaletta on tilattu tai jopa varattu. Etsinyt kirjabloggareiden mainintoja. Vertaillut muita kritiikkejä ajatukseen siitä, millainen mun kirjasta tehty kritiikki voisi olla. Jokainen “Odotan että pääsen lukemaan sun kirjan” lämmittää tietenkin sydäntä mutta myös kasaa kiviä hartioille. Pelkään, että tuotan pettymyksen.

Tämäkin vaihe tätä prosessia on lievästä ahdingosta huolimatta mielenkiintoinen. Tarkkailen itseäni kuin koekaniinia. Ahdistusta ilmaisen pääasiassa sisäisellä tytinällä ja vaipumalla silloin tällöin dramaattiseen mietteliäisyyteen. Jos kirjailijaksi haluaa, tämä vaihe on aina edessä, joka kerta. Yhtään painajaista en ole tainnut vielä nähdä!

Odottelun lisäksi ajattelin mm. suunnitella pieniä julkkareita sekä kokoilla kasaan niitä lauseita ja tajunnanvirtasia, joista saattaisi elohopeamaisesti vetäytyä kasaan Osa 2. Tästä lisää myöhemmin.