Kosken rannalla

Kun mies päätti lähteä Tampere Jazz Happeningiin ja mulla oli vielä Hervannassa sijaitseva Poliisimuseo korkkaamatta, oli seurauksena tämä pieni syysmatka.

Tampereen historia on niin vahvasti työläisyyteen ja sisällissotaan leimautunut, että sitä ajattelee täällä koko ajan. Muitakin museoita olisi käytävänä kuin Poliisimuseo. Mulle Tampereeseen liittyy vahvasti myös musiikki ja runous, ehkä koska niiden merkeissä täällä on tullut käytyä.

Tamperetta

Vanha kirjastotalo ja Suomen ensimmäisen paperitehtaan muistomerkki.

Museolle olisi pitänyt olla enemmän aikaa. Perusnäyttely esitteli poliisin (tai vastaavan) työtä 1700-luvulta nykypäivään asti. Oli videoita, kalustoa, työvälineitä, henkilöhistorioita… Sain vastauksen mm. siihen kysymykseen, millaista asetta poliisit käytti 20-luvulla (Browning, tietty, ja Beholla). Erityisesti jäi mieleen monikymmenvuotisen uran tehneen naispoliisin haastattelu (ei ollut mutkatonta miehiseksi juurtuneessa yhteisössä), vaarallisten tilanteiden koulutusvideo, kaikki erilaiset tavarat, ja sit se koneella oleva tietokanta, jota en ehtinyt kuin vilkaista: virantoimituksessa kuolleet poliisit.

Erikoisnäyttelyn aiheena oli Poliisi fiktiossa, eli syystäkin kiinnostava. Se oli visuaalisesti tosi hieno, ja koska siellä oli myös kirjoja, haastatteluja ja videonpätkiä, siellä olisi voinut olla tuntikausia. Tämä jäi nyt puoleen tuntiin, koska perusnäyttelyssä vierähti odotettua enemmän aikaa. Nostan hattua kirjoittajille, jotka kuvaa realistista poliisin työtä. Itse pidän edelleen oikeana ratkaisuna sitä, että päädyin erottamaan oman poliisihenkilöhahmoni siitä instituutiosta. Se siirtyi ehkä vähän enemmän yksityisen toimijan suuntaan ja mulle tuli enemmän liikkumavapautta.

Tänä iltana oon työstänyt lisää Yöstooria (kirjoittajatapahtuma, jota minä ja kirjailija Mike Pohjola järjestetään yhteistyössä Lumon kirjaston kanssa – tästä varmaankin lisää ensi viikolla) ja lukenut 20-luvun naisista. Just nyt tuo aihepiiri kolahtaa yhteen toisen käsikirjoituksen pohdintojen kanssa. 1920-luvun moderni nainen oli oikea ristiriitojen taistelukenttä. Perinteet, subjektius ja objektius (katse, halu), julkisuus ja yksityisyys, henkisyys ja ruumiillisuus (tasapaino?), seksuaalisuuden tuhoava voima… Äärimmäisen kiinnostavia teemoja. Ja jos kirjoittaa 20-luvun naisesta, niihin pitää ehkä ottaa kantaa.

Äsken kävin koiran kanssa iltalenkillä puistossa. Koira on täällä matkassa mukana, eikä se ole tottunut hotellielämään (johon mä kyllä tottuisin oikein helposti…). Viime yön se lähinnä kipsutteli ympäri huonetta ja läähätti, enkä sitten paljon nukkunut. Päivälenkki Näsijärven rannalle sai sen kyllä väsyksiin, joten olemme toiveikkaita ensi yön suhteen… Toisaalta tänä iltana hotellissa kuulostaa olevan kova meno, basarit raikaa ja yläkerrassa asuu kanta-astuja…

Lemmenlukot

Lemmenlukkoja padolla.

Mainokset

Sanomat

Ihan hiljattain, oikeastaan eilen, ymmärsin viimein, mitä haluan seuraavalla tarinalla sanoa!

Mun lukioaikainen kirjallisen ilmaisun opettaja puhui paljon hyödyllisiä asioita. Yks niistä oli se, että pitää tietää, mitä tekstillä haluaa sanoa. ”Voiko se siis olla vaikka että sota on pahaa?” kysyin silloin kun en ihan tajunnut. Ajattelin, että sen sanoman pitäis olla jotain ylevää, uutta, monimutkaista. Mutta ei sen tarvi. Aika moni teos, kirja tai elokuva tai peli tai näytelmä, varmaan sanoo, että sota on pahaa. Se on hyvä sanoma.

Yönpunaisessa höyhenessä sanoma oli muistaakseni aika alusta asti mielessä, mutta tässä seuraavassa vasta nyt, kun synopsis on kahteen kertaan tehty ja alku lähtenyt liikkeelle. Ja se on tosi hyvä että nyt, viimein, koska koen että se jotenkin… paketoi kaiken. Antaa ryhtiä ja muotoa. Helpottaa ratkaisuja.  Ongelmakohtia voi tarkastella myös tästä sanoman näkökulmasta.

En halua kuitenkaan avata sanomaa sen enempää. Jokainen lukija saa nähdä siellä minkä sanoman haluaa tai ei sellaista ollenkaan.

Syksyllä olis edessä pari jännää juttua ja yksi sellainen, jonka vuoksi lasken päiviä joulukuuhun… Siitä lisää myöhemmin. Suurella mielenkiinnolla huomasin kans, että parissa lukupiirissä eri puolella Suomea luetaan Höyhentä jossain vaiheessa syksyä. Mahtavaa! Harmittavammissa asioissa olisi esim. se, että Kansallisarkiston pidennetty aukiolo osuu samalle illalle, jolloin mulla on charleston-tunti. Tällä hetkellä mulla on tutkittavana esim. tullin takavarikkoluetteloita 20-luvun lopulta. Ei liene vaikee arvata, mitä on takavarikoitu. Pirtua, pirtua, pirtua…

Arkistossa

Toissapäivänä käytin vuosilomapäivän ja menin Päivälehden arkistoon tekemään taustatyötä. Tavoitteena on hahmottaa tietyn 20-luvun ajanjakson henkeä ja tapahtumia lukemalla sen ajan Hesareita. Tietysti aika äkkiä muistui taas mieleen, että eihän yhdessä päivässä saa sulateltua mitenkään riittävästi tietoa. Mua kiinnosti kolmisen tiettyä kuukautta, ja niiden parissa tositutkija sais käytettyä viikkotolkulla aikaa. Se ei vaan nyt ole mahdollista.

Arkistossa voi lukea lehtiä koneelta tai sitten pyytää niitä sidottuina. Mä olen aina lukenut niitä sidottuja, jotta näen kaiken kerralla. Lehdet on sidottu broadsheet-Hesarin kokoisiksi, paksuiksi kirjoiksi, jotka on myös erinomaisen painavia. Ne on aika hauraita, joten pitää olla vähän varovainen.

Niitä samoja lehtiä on selaillut joku 20-luvulla elänyt ihminen, sellanen joka tietäis kaiken sen, mitä mä sieltä etsin. Tulee vähän sama fiilis kuin Kansallismuseossa kun tuijottaa jotain kivikautista purkkaa (pihkaa tms.), jossa on hampaanjäljet – aikaskaala on vaan isompi. Merkkejä entisajan ihmisistä.

Ajankohtaista tuolloin on näyttänyt olevan mm. Kiinan tilanne, lahkolaisjohtaja Maria Åkerblomin uusi karkureissu (todella elokuvamainen pako), raittiusetsivä Jäntin murha (dramaattisia käänteitä!), Charles Lindbergh ja eduskuntavaalit. Naimisiin menneitä, kuolleita, säätietoja, kolumneja. Poliisin tiedotuksia siitä, kuinka monta henkilöä on pidätetty kieltolakirikoksista parin viikon sisällä (n.  yhdeksänsataa; joukossa mm. yksityisetsivä!). Paljon leffamainoksia. Elokuvissa käynti oli suosittua ja teattereita oli tosi paljon.

Mielenkiintoisimpia mun mielestä on pikkuilmoitukset: asuntoa etsivät, työpaikkaa hakevat, kadonneet tavarat, myytävät asiat jne. Niissä tavoittaa parhaiten jotain tavallisen ihmisen elämästä. Asunto- ja työpaikkailmoituksia on todella paljon, etenkin sunnuntain lehdissä. Pieniä muutaman rivin ilmoituksia koko sivu täynnä. Huoneita annetaan vuokralle ja halutaan vuokrata, aika usein asuintoveriksi jonkun toisen kanssa. Tytöt, pojat, yksinpalvelijat, monttöörit, leipojattaret saa paikan. Työtä tai asuntoa hakevien nimimerkit painottaa rehellisyyttä, raittiutta, ahkeruutta ja myös oikeata puoluekantaa. Kätilöillä ja hierojilla on paljon vastaanottoja. Joskus annetaan myös lapsi hyvään kotiin maksua vastaan. Joku on hukannut lompakon, kepin, koruja, joku on löytänyt koiranpennun. Halutaan ostaa tai myydä ruokala, kampaamo, vene. Banaaneja, nappeja, radiumliinoja, saippuaa.

Kun lehtiä lukee useamman tunnin, siihen maailmaan jotenkin vajoaa, vähän kuin hyvään leffaan tai kirjaan. Vielä tätä kirjoittaessakin tulee se tunnelma, ja pidän siitä tosi paljon. Päivälehden arkisto on muuten avoinna kaikille. Senkään aukioloajat ei kuitenkaan suosi virka-aikana työskenteleviä. Tää ei ole arkistojen kohdalla poikkeuksellista. Uskoakseni on kyse resursseista – ymmärrettävää, mutta suuri sääli. Arkistot ja museot tarjoais todella mielenkiintoista tietoa vapaasti kaikille tutkittavaksi. Toivoisin, että niillä olis mahdollisuus tehdä sitä vielä laajemmin.