Terveisiä residenssistä

Joulukuun 2013 paluu! Olen Villa Sarkiassa!

Erinäisten joustojen ja pienen apurahan ansiosta mulla on ollut mahdollisuus olla työstävapaalla kaksi kuukautta ja niistä jälkimmäisen vielä täällä Sysmässä. Eri huone kuin viimeksi, yläkerrassa. Talossa asuu lisäkseni intialainen Tulsi, joka niin ikään kirjoittaa kolmattaan.

Tulin heti kuun alussa, rutiini on jo ehtinyt muodostua. Kirjoittamista, lukemista, joogaa, ajattelua, ruoanlaittoa, teetä. Myös ulkoilua joskus. Ikkuna on koko ajan auki, raitis ilma on siis läsnä. Kävin tuloiltana järvessä uimassa, ihan vielä kelvollista.

Tulee aika synkkää tekstiä. Siis, on Helsingin syksy 1927, pimeää ja märkää, mut sen lisäksi ihmiset on onnettomia ja kaltoinkohdeltuja ja hukassa. Sellaiseksi on maailmankatsomukseni mennyt viime vuosina. Vähän. Hyvä ei aina voita vaan röyhkeys ja raha. Ihmiset on toisilleen pahinta ja parasta. Jotain tällaista.

Nyt täytyy lukea eilinen tuotos ja jatkaa. Tästä blogista voi muuten lukea Sarkiassa asuneiden kirjailijavieraiden kokemuksia.

Mainokset

Kirjan elämä (ja kuolema?)

Yönpunainen höyhen ilmestyi vuonna 2014. Parisen viikkoa sitten, helmikuussa 2017, sain viestin, että loput kappaleet ovat menossa makuloitavaksi. Se tarkoittaa käsittääkseni sitä, että kirjoista revitään kannet irti ja sisältö pannaan paperinkeräykseen. Kirjan elämä myyntikappaleena on päättynyt.

Kirjat vie tilaa varastoista. Kirjakaupat ei enää halua niitä. Näin käy varmaan aika usein, jos kirja ei ole ollut erikoisen menestynyt. Markkinoiden ja rahan faktaa. Ja tarjonnan: lisää kirjoja ilmestyy koko ajan. Mutta kymmenet ihmiset tuttavapiirissäni ilmoittivat haluavansa vielä oman Höyhenen, joten pelastin laatikollisen. Heille kirjakaupat ovat myyneet eioota.

Palasin esikoiseen tämän myötä myös itse. Se ei ollut hullumpi teko. Onhan se vanha, nopeasti kirjoitettu, mielestäni oon kehittynyt paljon, paikoitellen saattaa hymähdyttää. Mutta sellaisena ihan ainutlaatuinen. Siinä loksahtelee palasia kohdalleen, siinä on jotain mitä ei saisi unohtaa tai aliarvioida vaan täytyisi pitää mukana jatkossakin.

Eikä kirja kuole, ainakaan niin kauan kuin se liikkuu kirjastossa tai muuten ihmisten käsissä. Mulle arvokkaimpia hyllyssä on ne, joihin tulee palattua aina uudelleen. Olispa hienoa, jos mun kirja olisi jollekulle sellainen.

Showtime

Ennen.

Ennen.

Jälkeen.

Jälkeen.

 

Toisinaan täytyy muuntautua, siis esim. vaihtaa vaatteita. Jos on vaikka haastattelu. Lienee kohteliasta esiintyä yleisölle ehjissä ja jollain tapaa toisiinsa sointuvissa kuteissa.

 

 

lindenillä

Lindenillä.

Lokakuun alussa Kruununhaassa järjestettiin kaupunginosatapahtuma Krunikan festarit. Teemana oli 1920-luku! Olin haastateltavana kirjojeni tiimoilta Kauppatorille kiinnitetyssä kuunari Lindenissä. Tämä Linden on rakennettu 1992 mutta alkuperäisen, 20-luvulta 50-luvulle seilanneen Lindenin mallin mukaan. Ihan itsessään laiva paikkana olis tehnyt vaikutuksen, mutta myös haastatteluilta oli erikoinen. Varsinaisen haastattelun hoiti kaksi Kruununhaan yläasteen oppilasta, ja heillä oli kyllä kivoimmat kysymykset aikoihin. Enkä ole ennen kokenut vastaavanlaista kiinnostunutta keskustelua mun kirjoista, niiden henkilöistä ja teemoista ja vielä työtavoistanikin. Se oli yksi syy, miksi Lindenin tilaisuus jäi mieleen ainutlaatuisena. 

 

 

Toinen syy oli se, että haastattelun keskellä nähtiin dramatisoitu kohtaus Hatuntekijän kuolemasta, se jossa Korpela ja Frisk uhittelee toisilleen Cobrassa. Kohtauksen takana oli ystäviäni, joille olin ehdottanut pientä haastattelun elävöittämistä festarihengessä. Totisesti sen tekivät! Väitän, että harvemmassa haastattelussa on niin uhkaava tunnelma kuin tuolla oli! Tosin hetken aikaa vain. Mulla ei valitettavasti ole kuvaa itse h-hetkestä, koska pidätin henkeä ja odotin mitä käy. Vaik tavallaan tiesin jo.

annejajori

Anne ja Jori harjoittelee.

Seuraavana oli vuorossa ensimmäinen tv-haastatteluni näiden kirjojen tiimoilta: Ylen Strada-ohjelma. Se kuvattiin Rauhankadulla vintage-liike Play It Again Samissa. Taas ihana ympäristö. Pääsin hipelöimään laukkuja, kenkiä ja leninkejä. Tutut oli etukäteen kertoneet ohjelman rennosta otteesta, ja joku vaisto sai aikaan sen, että olin henkisesti varautunut charlestoniin. Sieltähän se sitten tulikin. Näytin toimittajalle charlestonin mallia ja samaan aikaan kuminauhalla reiteen sitomani mikin patterilaite (tai mikä lie) lipui hitaasti mutta varmasti alaspäin. Äkkiseltään kuvausten jälkeen tuntui kyllä karmivasti siltä, että pipariksi meni. Kysymyksiin ei ollut oikein mahdollisuutta valmistautua etukäteen, eikä tv-kameran läsnäolokaan varsinaisesti ole rentouttava elementti. Valmiiksi leikattu ohjelma kuitenkin oli positiivinen yllätys, kun rohkenin katsoa sen. Se löytyy täältä. Lisäksi Areenassa on pidempiä pätkiä haastatteluista täällä.

Lokakuun puolivälissä palattiin syksyn 2013 tunnelmiin öisessä kirjastossa! Yöstoori valloitti jälleen Lumon kirjaston yhdeksi yöksi. Vetäjinä olimme taas yhdessä Mike Pohjolan kanssa. Tällä kertaa tapahtuma liikkui syvemmissä vesissä, monella tapaa. Olimme valinneet teemaksi ”viimeiset sanat”. Ryhmä ihmisiä oli selviytynyt maailmanlopusta Utopia II -nimiseeen sukellusveneeseen. Välejä kiristivät miehistön ristiriidat, tekniset ongelmat, risteävät ideologiat ja vielä piraattien uhka. Loppu jäi avoimeksi: tuhoutuuko Utopia II vai ei? Tapahtumasta teki niin kivan innostuneet ja aktiiviset osallistujat, jotka loi Utopia II:n tunnelman, ja Lumon henkilökunta, jotka sai aikaan sukellusveneen ääni- ja kuvaefekteineen ja taustoitti mainiosti osallistujien pelaamista miehistörooleissa. Tällä hetkellä odottelemme osallistujien tarinoita luettavaksi.

Kuva: Olli Turunen

Haastattelurupeaman päätti Kirjamessut ja kolme esiintymistä. Oheisessa kuvassa olen Dekkarilauantain lavalla hienossa seurassa, Terttu Autereen ja Virpi Hämeen-Anttilan kanssa. Esiintymiset meni kaikki mukavasti. Ajattelin jo höh enkä vaan huh, kun haastattelu loppui! Alan siis tottua haastatteluihin, jopa siinä määrin, etten mene täysin paniikkiin, jollen ole saanut kysymyksiä etukäteen. En edelleenkään tiedä, mikä on alan virallinen käytäntö (tai onko sellaista), mutta ite ajattelen, ettei kiusaantuneena änkyttävä haastateltava ole kenenkään etu. Tykkään miettiä kysymyksiin harkittuja vastauksia, koska uskon että yleisön on kivempi kuunnella sellaisia kuin haparoivia luonnoslauseita. Valmistautuminen ei tee keskustelusta jäykkää vaan mielestäni rentoutuneemman. Silloin esiin pääsee nousemaan ihan oikeita pointteja ja kiinnostavia näkökulmia.

Nyt keskityn taas olemaan pyjamahousuissa ja villasukissa. Seuraavan tarinan juonenpätkiä lojuu tiedostossa. Tavoittelen tiettyä tunnelmaa ja painiskelen dekkaridilemman kanssa: pidänkö sitä kädestä vai työnnänkö pois. Kirjamessuilta löysin yhden elämäkerran, jonka sain äsken loppuun ja joka alusta asti herätti tietynlaisia ajatuksia. Miten mielenkiintoinen ihminen. Hänestä pitäis kirjoittaa. Panen idean jonon jatkoksi ja jatkan perehtymistä 20-luvun oikeistosalaliittoihin.

Ulkona olosta

 

IMG_20140824_122640

Herkut.

Ihanat ystävät ja kaverit, kukkasia, kuohuvaa, drinksuja, halauksia – tässä johtolangat. Hatuntekijän kuoleman ilmestymistä juhlittiin perjantaina tuolla idealla. Kävin kirjakaupassa tsekkaamassa huhun, jonka mukaan Yönpunaisen höyhenen pokkari on siellä. Huhu oli tosi, ja samalla bongasin ensimmäiset pinot Hatuntekijän kuolemaa. Se (toivottavasti) tarkoittaa myös sitä, että ekoja arvioita voisi alkaa odotella.


Minä, Vera Vala ja Anna Jansson. Kuva Salla Pulli.

Näihin samoihin aikoihin ajoittui myös Gummeruksen järjestämä tilaisuus, jossa olin esiintymässä yhdessä Vera Valan (kuvassa keskellä) ja Anna Janssonin (oikealla) kanssa. Veralta on tullut kolmas dekkari, ja Annalta neljästoista suomeksi ilmestynyt! Ei me syyttä kutsuttu Annaa ketuksi. Veran Villa Sibyllan kirous on muuten vetävää tavaraa, suosittelen! Ja Anna Janssonin sankaritar Maria Wern alkoi kiinnostaa siinä määrin, että hankin tämän uusimman Tuhopolttajan lisäksi yhden pokkarin, sen jossa Gotlannin keskiaikaviikolla tapahtuu murha, eli Haudan takaa. En just nyt mene syvällisemmin siihen, millaista oli tavata pitkän uran tehnyt menestyskirjailija, mutta se teki vaikutuksen.

Aloin ajatella näitä julkisia esiintymisiä. Koska olen introvertti ja väsyn ja vetäydyn helposti sosiaalisissa tilanteissa, kirjan markkinointiin liittyvät tapahtumat on olleet jonkin sortin haaste. En sinänsä kammoa esiintymistä, mut pelkään yllärikysymyksiä ja jäätymistä. Ja sitä että sanon jotain tyhmää tai väärää. Unohtelen nimiä ja faktoja. Sellaista sattuu kun jännittää. Kysymykset on kyllä aina saanut nähdä etukäteen, ja ihmeen kaupalla oon selvinnyt niistä ylläreistä, vaikka pää lyö just sitä kamalan autiota tyhjää. Lisäksi oon joskus pitänyt ihan häikäilemättä lunttilappua kädessä, koska sen vilkaiseminen on ehkä vähemmän noloa kuin punaisena änkyttäminen.

IMG_20140824_103816

Kukkia.

Oikeastaan oon alkanut vähitellen vähän tykätä esiintymisistä. Kun kirjailija puhuu kirjastaan, hän puhuu aiheesta, josta kukaan muu ei voi tietää enemmän. Asiantuntijuuden ydintä oikeen. Mutta mietin, että riittääkö aiheeksi kirja ja sen prosessi, vai pitäisikö panna peliin enemmän itseään. Henkilökohtaista elämäänsä, mielipiteitään, harrastuksiaan, ulkonäköään. Ja entä millaisia ominaisuuksia esiintyjällä olisi hyvä olla ja mitä niistä mulla on. Mitä niistä voisin saavuttaa ja mihin suuntaan ei edes kannata yrittää lähteä. Yksi asia, jolla on tosi iso merkitys esiintymisen onnistumisessa, on haastattelija. Kokemukseni haastatteluista ei ole monilukuinen, mutta sekaan mahtuu sekä vähän hankalia tilanteita että sitten sellaisia loistavia kuin vaikka viimeisin oli. Pöytäseurueessamme kuvattiin haastattelua osuvasti tanssimetaforalla, viejän ja seuraajan yhteisenä esityksenä. Tanssista oon aina ajatellutkin, että jos joku osaa viedä, niin kyllä mä seuraan.

IMG_20140824_103807

Messuja ja vessapaperia

Eilen Kirjamessuilla osallistuin Suomen dekkariseuran järjestämään paneeliin, jossa pohdittiin, onko historiallinen dekkari tullut jäädäkseen. Oheinen kuva todistaa tapahtuneen!

messut

Vasemmalta oikealle Tapani Bagge, minä, Timo Sandberg, Indrek Hargla ja haastattelija Janne Mäkelä. Dekkariseuran ohjelma veti tosi paljon yleisöä, joka näytti vaihtuvan aika vähän, eli varmaankin dekkareiden ystäviä, jotka on järjestään kiinnostuneita aihetta koskevasta ohjelmasta. Kieltämättä hermostutti, olihan tää vasta mun toinen julkinen esiintyminen Höyhenen tiimoilta ja ensimmäinen näin iso, mutta kokemus olikin ihan miellyttävä. Yritin pitää lunttilaput huomaamattomana turvana ja muistaa pitää puhenopeuden ymmärrettävänä… Herrat oli kaikki konkareita mutta oikein mukavia vasta-alkajalle. Harmi vaan kun aikaa oli niin vähän. Olis ollut kiinnostavaa kuulla enemmän esim. kaikkien työtavoista ja historianäkemyksistä.

Esiintymisen lisäksi messujen ehdotonta huippua oli tavata kustantamon väkeä sekä vanhoja ja uusia kirjailijatovereita. Esim. esiintymisjännityksestä ja historiallisen romaanin taustatyön kiemuroista saattoi jutella tyyppien kanssa, jotka kantapään kautta on ne kokeneet. On onni ja turva (sitäkin ihmismassojen kaaoksessa välillä tarvittiin) olla mukana tuommoisessa porukassa.

Juuri messujen alla somessa levisi Suomen kuvalehden artikkeli Romaani sairastaa (lehden kansikuvana on kirja wc-paperitelineessä). Siinä käsitellään suomalaisen nykykirjallisuuden tilan epäkohtia. Viihdettä kirjoittavan esikoistekijän näkökulmasta artikkeli on tosi masentava. On todennäköistä, että johtotähtenä välillä välkähtelevä ajatus ”Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, olen saavuttanut jotakin” onkin harhaa, ja oma tuotos on sittenkin joutavanpäiväistä harrastelijatusinaa. Viihdekirjallisuudelle annettava epä-älyllinen leima kaihertaa myös: viihteeltä pitäisi olla turvassa? Mulle viihdekirjallisuuden lukeminen itse asiassa tarkoittaa monesti turvaa erilaisilta vaatimuksilta ja haasteilta. Sellaisillekin on kyllä oma aikansa tässä maailmassa. Myös kommentti ”Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä” ihmetytti mua. Koherentin kirjallisen kokonaisuuden luominen on käsittääkseni mitä suuremmassa määrin työtä. Tietoista suunnittelua, rakentamista, sommittelua, valitsemista. Inspiraatio on sitten kiva lisä. Riistääkö suunnitelmallisuus kirjallisuudelta jonkun olennaisen kimalteen? Korkeampien voimien armoitus onkin ihmiskätten työtä… Ja vielä kahdeksan ja neljän välillä tehtyä!

No juu, onhan noita ongelmia siellä isolla kentällä ja täällä pienelläkin. Omassa tekstissä on tällä hetkellä joku eksymisvaihe. En oikein tiedä, minne oon menossa, ja välillä turhauttaa. Luen uudelleen taustakirjallisuutta 20-luvusta, tuntuu että se on oikea asia just nyt. Jotkut Olavi Paavolaisen lauseet sai vallan herkistymään. Kirjamessusaaliina on lisäksi opus Sörkan rysäkeisareista, helsinkiläisen Karlssonin suvun vaiheista 1800-luvun lopulta 1960-luvulle, sekä kaunis ja mielenkiintoinen (ihan kuten aiheensa) tietokirja Belle Époquen kokoteista, 1900-luvun alun naisjulkkiksista.

Mukavaa vaikkakin jatkuvasti pimentyvää syksyä kaikille.

 

Painajaista parempi

Melkoinen tää viikko, joka nyt vetelee viimeisiään!

Ensimmäiset kritiikit Höyhenestä ilmestyi. Blogista löytyy nyt oma sivu niille, tuossa ylhäällä on linkki. Viime viikolla tehty haastattelu julkaistiin myös. Tiesin odottaa tuota Hesarin kritiikkiä, ja heräsin tiistaiaamuna viiden maissa lukemaan nettilehteä suoraan sellaisesta painajaisesta, jossa arvio oli ihan kauhean huono. Siksi ehkä aluksi tarrauduin niin kovasti moitteisiin, vaikka nyttemmin mulla on siitä oikein hyvä fiilis. Haastattelun johdosta sain hämmentävän paljon huomiota, onneksi oikein positiivista sellaista, ja havaitsin, että mulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että olen niin näkyvästi esillä lehdessä. Se tuntui aika absurdilta. Yhäkin.

Kuva

Keskiviikkona juhlittiin kirjanjulkkareita pääosin kaveriporukalla, mukana myös perhettä ja kustantajan edustajia. En ole ikinä saanut niin paljon niin ihania kukkia. Ja suklaata ja lahjakortteja ja shampanjaa! Ihmisten tuki ja kannustus kyllä tekee tästä ainutlaatuista. Aiemmin samana päivänä kuulin myös sen, että Höyhenestä on tulossa toinen painos. Se tieto oli mulle tosi iso juttu. Kirjaa halutaan ja siitä ollaan kiinnostuneita! Ihan mahtavaa, eikä voi olla muuta kuin iloinen. Kiitos kaikki lukijat siellä! :)

Perjantaina olin Nuoren Voiman Liiton järjestämässä Tervetuloa kirjailijaksi! -tilaisuudessa. Siellä käsiteltiin mm. kirjailijan työtä, apurahoja ja suhdetta kustantajiin.  Mainiota, että tuollaisia järjestetään ihan maksutta! Tosi hyödyllistä asiaa liittyen esim. apurahahakemuksiin ja erityisesti toisen kirjan kirjoittamiseen, joka on mulla jokseenkin ajankohtaista. Tarpeellista oli myös todellisuuteen palauttelu siitä, miten esikoiskirjailijan asema eroaa uudelleen julkaisevista: huomiota tulee nyt todennäköisesti enemmän kuin koskaan toiste. Piti siitä tai ei, niin se on aika ainutkertaista.

Eilen lauantaina sain olla kaasona ystäväni häissä. Kirjahäsellyksen keskellä on ollut mukavaa keskittyä jonkun toisen isoihin juttuihin. Häät oli hienot ja hääpari onnellinen. Näiden viikon viimeisten juhlien jälkeen on syytä palata ruotuun. Se tarkoittaa mm. vesijumppaa huomenna klo 7.00.

P.S. Jos haluat nähdä charleston-tanssia mainiolla asenteella ja näyttävästi esitettynä, muista Midnight Follies -tanssiryhmä! Julkkareissa nähtiin heidätkin.

Kirjan ystävät

Sain torstaiaamuna töihin kuvaviestin, jossa koira nuuskii pahvilaatikkoa. Kirjat siis tuli. Edellisenä päivänä olin kyllä käynyt hakemassa toimistolta oman kappaleen. On omituista, että mun tekstitiedosto, jota olen tuijottanut tästä näytöltä, on äkkiä aseteltuna kirjan muotoon, ja siinä on kannet (kauniit kannet!). Kansipapereiden alla se on – tietysti – punainen. Liepeissä on paljon tekstiä ja mun kuvakin. Ehta kirjan tuoksukin on, paperi ja muste.

Kuva

Olen kirjoittanut pari omistuskirjoitusta jo. Näistä tekijänkappaleista osa lähtee niille ihmisille, jotka on erikoisesti auttaneet tai tukeneet mua tän projektin aikana. Kun on uskaltautunut ylittämään kirjasta kertomisen vaikeuden, on päässyt vastaanottamaan ihmisten kiinnostusta, apua ja vilpitöntä tukea, vitsailua, osallistumista, hyväksyntää. Se on ollut mulle todella iso juttu, vaikken ehkä sillä hetkellä ole osannut ilmaista sitä. Kiitos ja halaus ystävät, tuttavat, kaverit, sukulaiset, Facebook-tykkääjät!

Ensi viikolla siis väijymään kirjakauppaan kameran kanssa, näkyykö siellä tuttua kantta… Olisi liioitellun dramaattista mutta ah niin hauskaa tehdä se incognito aurinkolaseissa ja pipo silmillä! Ehkä kirjakaupan myyjät on tottuneet siihen, että esikoiskirjailijoita hiippailee siellä lumoutuneen näköisenä etsimässä omaa tuotostaan.

Kirjailijaksi tulemisesta


olipa kerran pieni siili. se halusi läteämetsään. äitisiilisanoi. olevarovainen ja tule illalla takaisin. lupaan äiti sanoi pikku siili ja lähti metsään.siellä se kuuli meteliä ja kyyristyi kerälle. metelöitsiäoli karhu pikku siili oli ihan hiljaa karhu nuuski siiliä silloin pikku siili avautui kerältä ja koitti sanoa jotain mutta karhu oli jo lähtenyt pois huh sanoi pikku siili onneksi karhu lähti minä jo säikähdin. mutta missä minä olen eksyksissä tietenkin.

Näin alkaa tarina mun vanhassa keltaisessa vihkossa. Se on kuvitettu mm. etäisesti siiliä muistuttavilla ruskeilla tussiläikillä. Kuluu n. 25 vuotta, ja nyt on esikoisromaani painossa.

Tällä välillä kirjoittaminen on ollut läsnä eri tavoilla. Joskus se on ratkaissut opiskelupaikan, joskus se on ollut pitkään hiljaa taka-alalla, joskus se on ollut vaan rutiiniluontoinen väline muiden luovien projektien tekemiseen. Kirjoittamisen mahdollisuus on kuitenkin ollut aina läsnä, tietoisuus ja tunnetila, jonkinlainen kirjoittajan identiteetti.

Kirjoittamisesta puhuminen on mun mielestä tuntunut silti hölmöltä ja kiusaannuttavalta. Ei siinä ole mitään puhumista. Vastasin kielteisesti ”Ootko vielä kirjoitellut?” -kysymyksiin, ja taisin vaihtaa ansioluetteloon kirjoittamisen tilalle kirjallisuuden. Lukemisen siis. Kaikkihan lukee. Se on turvallista. Kirjoittaminen taas… Mitä jos joku kysyy, mitä kirjoitat. No, en mä, sellasia juttuja vaan… Tuleeko siitä kirja? Äh, eihän se nyt… en mä oo ajatellut… Pelko siitä, että yritän näyttäytyä erikoisessa valossa. Jotenkin tekotaiteellisessa.

Parhaillaan mietin, että miten musta nyt tulisi kirjailija, kun se tuntuu niin kummalliselta, vaikka sitä onkin aina toivoskellut. No, esimerkiksi näin.

Ajan raitiovaunulla kustantamon eteen ja kävelen sisään, keskustelen kustannustoimittajan kanssa. Kuulen, miten hän lausuu minun keksimieni henkilöiden nimiä (hui, ne tulee jotenkin todemmiksi!). Opettelen kuvaa varten meikkaamista (vaikeeta!). Saan sähköpostia graafikolta. Käyn kirjamessuilla, ja mua tervehditään ystävällisesti kustantajan messuosastolla (olen otettu). Seison valokuvaajan edessä ja yritän hymyillä eri tavoilla (au, posket kramppaa). Luen tarinastani tehdyn juonikuvauksen. Mun naama on kirjakatalogissa (ensin mietin huomaakohan joku, myöhemmin totean että huomaa kyllä). Teen Facebook-sivun (ensimmäiset tykkääjät!).

Pakollinen askel on viimein se puhuminen. Joka kerta yhtä absurdilta kuulostavan lauseen lausuminen: “Mun esikoisromaani julkaistaan keväällä”.

Nyt yritän kynsin ja hampain pureutua kirjailijuuden ytimeen, kieriskellä siinä ja saada sitä tarttumaan nahkaan. Hei, tämä on nyt sitä, tämä on kirjailijaksi tulemista! Se pitäis nyt tuntea syvästi. Välillä tunnenkin. Silloin on aika hieno olo. Monesti kuitenkin iskee realismi: se, että musta tulee kirjailija, ei poista nälkäkiukkua tai päänsärkyä eikä anna voimaa ripustaa pyykkejä myöhään illalla. Koiran oksennuksen siivoaminen on luultavasti yhtä loistokasta oli kirjailija tai ei. Kirjailijuus ei myöskään luo mun ympärille hohtoa, jota kanssaihmiset voisi taivastella, eikä anna lupaa olla epäkohtelias tai boheemin suurpiirteinen käytännön asioissa. Kuten eräs kokeneempi kirjailija kustantajan juhlissa totesi: ”Mikään ei muutu”. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, mutta kokeilemallahan se selviää.