Terveisiä residenssistä

Joulukuun 2013 paluu! Olen Villa Sarkiassa!

Erinäisten joustojen ja pienen apurahan ansiosta mulla on ollut mahdollisuus olla työstävapaalla kaksi kuukautta ja niistä jälkimmäisen vielä täällä Sysmässä. Eri huone kuin viimeksi, yläkerrassa. Talossa asuu lisäkseni intialainen Tulsi, joka niin ikään kirjoittaa kolmattaan.

Tulin heti kuun alussa, rutiini on jo ehtinyt muodostua. Kirjoittamista, lukemista, joogaa, ajattelua, ruoanlaittoa, teetä. Myös ulkoilua joskus. Ikkuna on koko ajan auki, raitis ilma on siis läsnä. Kävin tuloiltana järvessä uimassa, ihan vielä kelvollista.

Tulee aika synkkää tekstiä. Siis, on Helsingin syksy 1927, pimeää ja märkää, mut sen lisäksi ihmiset on onnettomia ja kaltoinkohdeltuja ja hukassa. Sellaiseksi on maailmankatsomukseni mennyt viime vuosina. Vähän. Hyvä ei aina voita vaan röyhkeys ja raha. Ihmiset on toisilleen pahinta ja parasta. Jotain tällaista.

Nyt täytyy lukea eilinen tuotos ja jatkaa. Tästä blogista voi muuten lukea Sarkiassa asuneiden kirjailijavieraiden kokemuksia.

Mainokset

Tekijän puute lauseessa II

Yritin (turhaan) etsiä nostalgisia, lukion kirjallisen ilmaisun tunnilla tekemiäni muistiinpanoja. Niissä kerrottiin, mitä kirjoittaminen vaatii, millaisia olosuhteita se edellyttää. Muistan niistä kaksi: joutilaisuus ja höynäytettävyys, helppouskoisuus.

Joutilaisuus vaatii jonkinlaista rauhaa. Että ajatukset vois olla jouten. Lukukeskuksen kirjailijaesittelyssä kerron, että voin puhua esim. kirjoittamisen ja päivätyön yhdistämisestä. Viime vuoden aikana sellanen yhdistäminen ei ollut mulle mahdollista. Päivätyössäni on runnottu läpi suuria muutoksia raha edellä. Ne vei mennessään rauhan ja joutilaisuuden. Luovaa yrittelyä syntyi muilla taiteen saroilla, mutta kirjoittajana koteloiduin. Ruma vuosi, kurja ja kyynistävä. Heippa myös helppouskoisuus.

hoyhen-lontoossa

Keskellä pieni höyhenpokkari.

Loppuvuodesta jossain joku pikku moottori alkoi yskähdellä. Tein syrjähypyn toisenlaisen tekstin pariin, se sai mut järkiini ja palaamaan 20-luvun Helsinkiin. On syntynyt tekstiä. Ilmaantui esiintyminen ensi kesälle. Löysin pokkarini Lontoon Merimieskirkon kirjastosta. Lainasin pinon taustakirjallisuutta (kiitos Pasilan kirjavarasto).

 

Ja ennen kaikkea, Oriveden opiston aikaiset kirjoittajaystäväni, jotka mulla oli ilo joitakin vuosia sitten löytää uudelleen, yhdistivät voimansa kanssani. Syntyi raapalejoulukalenteri, joka päivälle raapaleluukku. Ja koska ei me haluttu lopettaa, syntyi Raapale 2017. Kirjoitamme vuorotellen raapaleen jokaiselle vuoden päivälle. Mokasin muutama päivä sitten, oli intensiivistä meininkiä muualla, raapale unohtui. Tein sen seuraavana aamuna. Se näyttää tältä:

Myöhästyminen

Olen myöhässä väitöstilaisuudestani. Istun sohvalla, selaan graduani. Siinä oli kai joitakin pointteja. Kello on kymmentä vaille. Minun pitäisi pukeutua valkoiseen hääpukuuni väitöstä varten. Istun sohvalla. En tiedä kenen sohva se on.

En pääse sairaalaan pahoin loukkaantuneen läheisen kanssa. Hänestä on jäljellä vain pää. Hätänumero ei vastaa, isä ei vastaa, en osaa ajaa autoa. On punerva ilma, en ehdi ikinä sairaalaan.

Pitäisi päästä töihin ajoissa mutta se ei onnistu. Asioita on hukassa. Kävelyni on raskasta, hidastettua. Jotakin puuttuu, tulee jokin este. Helpotus muuttuu kireäksi stressiksi. Joku ei voikaan kyyditä. Liikenneväline ei kulje. Kello on kohta tasan. 

En koskaan pääse sinne, minnekään.

Nyt täytyisi vaan uskoa että pääsenpäs, jonnekin, joskus.

Tekijän puute lauseessa

Tyhjä näyttö, muistikirja on vuoden ajalta täynnä kirjoittamisen kannalta epäolennaista (tai no onko sellaista, en tiedä). Mitä jos ketään ei kiinnosta. En saa kiinni. Mitä nämä henkilöt on. Sen muistaminen mitä sanottiin, ja mitä ei sanottu. Epävarmuus, pettymys, muualle kääntyminen. Kiva palaute, kysymys, niistä voi pinota jotain alustaa hommalle, mutta kun katsoo välillä muualle, joku vie kivet pois. Julma kritiikki jokaista näkyviin saatua sanaa kohtaan. En millään yllä niihin sanaverkkoihin, joiden takana taivaallinen hohde odottaa. Huojahtelua, varmuutta kykyjen kaikenasteisesta puutteellisuudesta. Harvinaisen samea, purkka kengänpohjassa -tyyppinen kahdeksasta neljään -elämä, senkö jälkeen pitää vielä jaksaa, millä sen tahman saa pois? Liian kylmä, liian sotkuista, liian päänsärkyistä, liian vähän aikaa, kohta, huomenna, viikonloppuna, joululomalla, jos illalla jaksaisi.

Ja toisaalta paljon ”merkkejä”, selviä osoituksia siitä että ”kohta tämä alkaa”. Mutta silti olemme otsikon mukaisessa tilanteessa.

Tämä on ehkä kuuluisa writer’s block. Tai sitten selkärangatonta laiskuutta. Joka tapauksessa, valittamisen päätteeksi haluan toivoa vuodesta 2016 erinomaista kaikille!

Kuminpuruja

Bloggaustauko onkin pitempi kuin muistinkaan… Terveisiä kesälomalta!

Sain Hatuntekijän kuoleman pois käsistä kesäkuussa. Kevät meni siis sen parissa. Lisäksi työtehtävien vaihtuminen päivätyössäni aiheutti aika paljon stressiä, ja millekään ylimääräiselle ei tuntunut jäävän aikaa. Viimeks istuin tämän saman pöydän ääressä kun tein Hatuntekijän tokavikaa oikolukua. Tässä on vielä kuminpurut muistutuksena siitä.

Tuntuu oudolta se, että mun osalta kirja on purkissa enkä voi siihen enää vaikuttaa vaan suunnittelen jo eteenpäin, mutta lukijoiden osalta se on vasta tulossa. Oon jo kauan sitten menettänyt kyvyn katsoa tekstiä objektiivisesti, joten jännitän aika paljon sitä, mitä kirjasta sanotaan. Mulla on joitakin arveluita siitä, millainen tämä teksti olis suhteessa edelliseen, mutta pitääkö ne paikkansa, en tiedä. Suurin toiveeni kuitenkin on, että sitä luettaisiin ja että joku saisi siitä sen, mitä sinne yritin panna. Yhtä suuri toive on, että olisin kehittynyt kirjoittajana.ratikassa

Mulla on tiedosto nimeltä ”kolmonen”, jonka oon luonut jo ajat sitten. Taitaa olla aika pitää sitä aktiivisemmin esillä. Tässä on vaan se, että voi tehdä ihan mitä vaan. Voi ajelehtia kaikkien ideoiden keskellä. Jossain vaiheessa on vaan pakko tarttua johonkin ja hylätä muut mahdollisuudet. Hmph.

Viime viikolla ajeltiin kierros museoratikalla (kuva ohessa). Siinä on umpivaunu ja sen perässä avovaunu. Ne oli 20-luvullakin käytössä. Kannattaa käydä! Muissa suunnitelmissa on Kotkan Merimuseo, Suomenlinnan Tullimuseo ja Turun Apteekkimuseo. Kirjan ilmestymiseen ei ole enää kuin ehkä viikkoja, ja syksyllä on kaikkea siihen liittyvää hauskaa luvassa. Mieluisaa kesänjatkoa kaikille!

 

Villa Sarkia ranskalaisin viivoin

kuppi

Tähän mennessä olen esim.:

– kirjoittanut tekstiä
– kirjoittanut muistilappuja
– soittanut pianoa pimeässä
– sauvakävellyt Ohrasaarta ympäri
– selittänyt kouluvierailulla (ontuvasti), millaista on tehdä koko kuukausi sitä mitä haluaa
– tehnyt ruokaa, jota riittäis mahdollisimman pitkäksi aikaa (makaronilaatikkoa)
– jumpannut jumppavideon kanssa
– juonut teetä, vettä, punaviiniä
– tiskannut ja pessyt pyykkiä
– saanut kaksi hätäkirjelähetystä: jumppakuminauhan ja korvatulppia
– antanut vanhan leivän linnuille
– saanut palautetta
– vienyt hautausmaalle kynttilät tädille ja mummille
– nukkunut paremmin kuin muualla, edes kotona
– käyttänyt joka yö kuumavesipulloa ja joka päivä villasukkia, villapaitaa ja villahuopaa
– etsinyt tietoa
– katsonut Kuninkaan puheen syvältä sohvan uumenista
– askarrellut seinälle aanelosista ja muistilapuista juonilinjakaavion, joka näyttää monelta taajuuskäyrältä päällekkäin
– lukenut kolme romaania, yhden gradun, kaksi Fingerpori-albumia ja kaikenlaista taustamateriaalia
– käynyt viettämässä pikaisen joulun
– blokannut itseltäni somen ja sähköpostin suurimmaksi osaksi vuorokautta

Vielä pitäisi esim.:

– kirjoittaa loppuun tuo yks kohtaus, vaativimpia niistä
– miettiä lopun rakennetta, jos sille löytyis vaihtoehtoinen muoto
– yrittää syödä jääkaapista ruoat pois
– käydä tuossa hyvässä saunassa
– kävellä Ohrasaari ympäri rantapolkua pitkin
– palauttaa kirjaston kirjat ja nuotit
– pestä lakanat ja siivota huone.

Ylihuomenna on kannettava kamat ulos ja lähdettävä täältä.

Öisiä stooreja

Yöstoori-kirjoittajatapahtuma järjestettiin toissa viikonloppuna Lumon kirjastossa, ja minä ja Mike Pohjola oltiin siinä vetäjinä, kuten jossain aikaisemmin mainitsin. Vaikuttaa siltä, että tapahtuma onnistui erinomaisesti. Ensimmäisiä tekstejäkin on jo tullut nähtäväksi, ja palaute on ollut hyvää.

Teemaksi oli valittu pelot ja niiden voittaminen. Me oltiin luotu löyhä kehyskertomus ja miljöö, joissa kirjoittajien henkilöhahmot saattoivat liikkua vapaasti, genrerajoista piittaamatta. Kirjoittajilla oli myös tilaisuus roolipelinomaisesti käydä keskusteluja keskenään. Lyhyiden näytelmäpätkien avulla vietiin kehyskertomusta eteenpäin ja tarjottiin kirjoittajille tilaisuus tulkita näkemäänsä omien henkilöhahmojensa tilanteen pohjalta. Yhtenä kirjoitustekniikkana otettiin mukaan tajunnanvirta, jota aluksi harjoiteltiin vähän ja jota sitten käytettiin tositarkoituksella neljältä yöllä, silloin kun suurin osa kirjoittajista oli jo ehtinyt nukkua vähän. Tajunnanvirtatekstiä saattoi käyttää apuna hahmon ongelmien ratkaisemisessa tai ylipäätään inspiraationa tekstissä.

Hienointa tapahtumassa oli ehkä nähdä se joukko nuoria tyyppejä, joille kirjoittaminen on tärkeää ja jotka harrastaa sitä kenties tavoitteellisestikin. Monet heistä muistutti mua teininä, tunnistin itseni siitä tavasta suhtautua kirjoittamiseen ja omiin henkilöhahmoihin. Valitettavasti juuri kenenkään kanssa ei ehtinyt jutella pidempään, koska kirjoittaminen oli pääosassa, mikä tietysti oikein onkin. Ainutlaatuista oli myös tilat, jotka meillä oli käytössä. Lumon kirjasto ja lukio muuttui yöllä aivan toisenlaiseksi paikaksi eikä vähiten sen ansiosta, miten kirjastolaiset oli tehneet kirjoittajien käyttöön kirjoituspisteitä erilaisilla valaistus- ja lavastusratkaisuilla. Istuin itsekin yöllä pariin otteeseen kirjoittamassa siinä lukiotorin valoilla koristellun, solisevan suihkulähteen luona. Enkä ollut ainoa.

Kirjaston tarjoama erilaisten tapahtumien määrä on ihan huima, ja tämä on yksi mainioimpia esimerkkejä niistä. Valitettavasti taas on ollut uutisisssa epäilyksiä kirjastojen määrärahojen leikkaamisesta. Se tekee surulliseksi ja suututtaa.

Nyt on vielä vähän päälle viikko aikaa yhteen toiseen loppuvuoden kohokohtaan. Joulukuun alussa pakkaan koneen, kirjapinot ja pyjamanhousut mukaan ja siirryn kuukaudeksi Nuoren Voiman Liiton kirjailijaresidenssiin VIlla Sarkiaan, joka on Sysmässä. En ole koskaan ennen voinut keskittyä kirjoittamiseen samalla tavalla, ns. luvan kanssa. Myönnettäköön, että mulla on valtavat odotukset residenssijaksosta. Raportoin Sysmästä sitten joulukuun puolella.

Sanomat

Ihan hiljattain, oikeastaan eilen, ymmärsin viimein, mitä haluan seuraavalla tarinalla sanoa!

Mun lukioaikainen kirjallisen ilmaisun opettaja puhui paljon hyödyllisiä asioita. Yks niistä oli se, että pitää tietää, mitä tekstillä haluaa sanoa. ”Voiko se siis olla vaikka että sota on pahaa?” kysyin silloin kun en ihan tajunnut. Ajattelin, että sen sanoman pitäis olla jotain ylevää, uutta, monimutkaista. Mutta ei sen tarvi. Aika moni teos, kirja tai elokuva tai peli tai näytelmä, varmaan sanoo, että sota on pahaa. Se on hyvä sanoma.

Yönpunaisessa höyhenessä sanoma oli muistaakseni aika alusta asti mielessä, mutta tässä seuraavassa vasta nyt, kun synopsis on kahteen kertaan tehty ja alku lähtenyt liikkeelle. Ja se on tosi hyvä että nyt, viimein, koska koen että se jotenkin… paketoi kaiken. Antaa ryhtiä ja muotoa. Helpottaa ratkaisuja.  Ongelmakohtia voi tarkastella myös tästä sanoman näkökulmasta.

En halua kuitenkaan avata sanomaa sen enempää. Jokainen lukija saa nähdä siellä minkä sanoman haluaa tai ei sellaista ollenkaan.

Syksyllä olis edessä pari jännää juttua ja yksi sellainen, jonka vuoksi lasken päiviä joulukuuhun… Siitä lisää myöhemmin. Suurella mielenkiinnolla huomasin kans, että parissa lukupiirissä eri puolella Suomea luetaan Höyhentä jossain vaiheessa syksyä. Mahtavaa! Harmittavammissa asioissa olisi esim. se, että Kansallisarkiston pidennetty aukiolo osuu samalle illalle, jolloin mulla on charleston-tunti. Tällä hetkellä mulla on tutkittavana esim. tullin takavarikkoluetteloita 20-luvun lopulta. Ei liene vaikee arvata, mitä on takavarikoitu. Pirtua, pirtua, pirtua…

Prosessi

Höyhenen jatko-osan synopsis on pääpiirteissään koottuna ja arvovaltaisille kriitikoilleni lähetettynä.

Ihmismielen luova prosessi on tullut tässä lähelle ja sitä on kiinnostava tarkastella, vähän huvittuneenakin omista tuskailuista. Nyt prosessi oli ylä- ja alamäkeä, tarralappujen kokoilemista seinälle, epämääräistä tunnetta siitä että “tää ei ole hyvä” tai siitä että “tossa on jotain”, pitkään ihastellun ja inspiroineen kohtauksen poistamista (hmm, siirtämistä tulevaan…), toisilta lahjaksi saatujen ajatusten hyödyntämistä, olennaisen poimimista sekamelskasta, reipasta naruista vetelyä. On niin helpottavaa, että juoni on nyt siinä kohtuullisen selkeänä ja sitä saa alkaa toteuttaa! (Tosityö on siis vielä edessä.)

Ehkä osana tätä prosessia (taikka erillisenä siitä – mitä väliä kun se on kivaa kuitenkin) hurahdin palapeleihin. Siinä on jotain tosi rentouttavaa ja rauhoittavaa – paitsi että jotenkin ne palapelit on tulleet uniin ja muuttaneet ne levottomiksi, sirpaleisiksi. Oon toivonut, että näkisin unessa jotain hyviä ideoita kirjaa varten, mutta ei, kirjan henkilöt ei ole näyttäytyneet. Tähän liittyvät unet on olleet lähinnä kritiikkipainajaisia tms.

Juuri julkaistussa Regina-lehdessä on haastattelu minustakin. Mustelmat, joita sain kun jäin kiivetessäni kiinni aitaan Siltavuoren kallioilla, on jo parantuneet (voi pojat, se oli eleganttia, kapee mekko ja kaikki). Haastateltavana oleminen oli taas tosi hämmentävää, mutta kirjoittamisesta tai kirjoista puhuminen oli kivaa. Muistelen, että Vera Vala kirjoitti blogissaan osuvasti samasta asiasta, hämmennyksestä julkisuuden ja kiinnostuksen edessä. Touché, Vera.

Tämä kirjoitus on yhtä hajanainen kuin mielenikin just nyt – olen vielä yhden päivän töissä ennen kesälomaa. Lomalla käväistään ainakin Lontoossa ja erinäisillä mökeillä, joista tärkeimpänä puolisoni perheen mökki meren rannalla. Ihana paikka, jossa oon myös kirjoittanut paljon. Heti sisään astuessa tulee hyvä olla. Oon onnellinen, että saan käydä siellä. Ohessa kuva. Se on myös seuraavan kirjan maisemaa.

ranta

Väijyssä

Viime aikoina on ollut jotenkin hankalaa. Maailma on täynnä kekseliäitä oivalluksia ja niiden variaatioita, mutta ne vaikuttaa välttelevän mua, vaikka väijyn niitä herkeämättä. Oman osuutensa kangerteluun tarjoaa varmaan myös jonkinlainen toisen kirjan jännitys. Tuleeko hyvää, pettyykö lukijat, etten vain kompastuis johonkin mitä pidän nokkelana. Täytyy kuitenkin jatkaa hyväksi todetulla linjalla: uskoa siihen mitä tekee, tykätä itse tarinasta, ja muistaa aina välillä jutella kuvioista luottolukijoille. Silleen ne solmut aukeilee. Tai tulee uusia ja jänniä.

Päivätyön ohessa kirjottaminen saa kaipaamaan kesälomaa uudella tavalla. Välillä kaikki tuntuu tosi raskaalta, vaikkei kirjoittamistyöstä hetkeäkään vaihtaisi pois. Mä olen vielä siitä huono kirjailija, etten pysty valvomaan öisin. Nukuttaa liikaa. Toisaalta on niitäkin, joilla on päivä- ja kirjoitustyön ohessa vaikkapa lapsia, ja sille ei auta kuin nostaa hattua. Ajanhallinnassa ja itsekurissa on vielä työstettävää… Ei saa lukea kirjaa, pitää kirjottaa… Tai ei ainakaan tuota kirjaa vaan jotain hyödyllistä historiakirjaa…

Tietokonekin on alkanut reistata, uskollinen Colin (nimetty Colin Firthin mukaan). Alkoholilla saattaa olla osuutta asiaan: jokunen vuosi sitten kaadoin sen päälle vahingossa gin tonicin. Osa näppäimistä liikkuu yhä vähän tahmaisesti. Nyt touch pad on mystisesti levittäytynyt koskemaan koko sitä osaa, jolla kädet lepää, mistä aiheutuu ongelmia. Tämä saattaa olla Colinin viimeinen kesä.

Niin kulunutta kuin se onkin, asioita helpottaa toki vuodenaika. Tässä meidän pihan särkynytsydän pontevasti kasvuhommissa. Hyvää kevättä!

särkynytsydän

Sanoja paperille

Tuijotellessani ideatiedostoon kirjoitettuja mielikuvia, juonenpätkiä, repliikkejä ja tunnelmia muistan, että tästähän se viimeksikin lähti, synopsis nimittäin. Vuori kiivettäväksi on ihanan korkea. Ei auta istua ja odottaa minkään syntyvän itsestään, vaan näitä paloja pitää aktiivisesti koota. Siitä tää on niin kummallista työtä. Aikaa ja energiaa palaa, mutta mitään konkreettista ei välttämättä tapahdu. Tulee joku ajatus. Laitan sen ylös, vertailen muihin, sopisiko se johonkin. Joku yksityiskohta ampuu alas ajatuksen ytimen. Voisko sitä muokata. Ehkä. Itse asiassa silloin se kävisi toiseen kohtaan tosi hyvin. Sekalaisia muistiinpanoja. Vääntelyä, kääntelyä, testaamista. Ajatustyötä sen todellisessa merkityksessä. Muhun on tehnyt suuren vaikutuksen se, että voin, saan tehdä tämmöistä.

Tarvin vielä harjoitusta siinä, että opin tunnistamaan, milloin yritän vaan olla laiska ja milloin ihan oikeasti tarvitaan tauko. Jos on mahdollista pusertaa vielä vähän, se pitää tehdä. Viime keväänä aloin määrätietoisesti käyttää sitä periaatetta, että teen aina vähän enemmän kuin jaksaisin. Edes muutama lause tai ajatus. Se vaatii itsekuria, jonka kehittäminen ei ole mulle lainkaan pahitteeksi. Väitän, että tällä periaatteella on ollut merkitystä tekstin syntymiselle. Sitä vois ajatella vähän niin kuin urheilemistakin, lihasten tai koreografian treenaamista. Jos pysyy aina mukavuusalueella, ei koskaan kehity eteenpäin.

Sanoivat, että jos opiskelee kirjallisuutta, ei pysty enää lukemaan normaalisti, analysoimatta. Ei siinä lukemisessa mitään, mutta kirjoittaminen! Monesti (monta vuotta?) on käynyt niin, että paperi (näyttö) pysyy tyhjänä, koska olen eksynyt pohtimaan vaikka fokalisaatiota, aikarakennetta, symboliikkaa tai allitteraatiota tehokeinona, eikä mikään lause äkkiä olekaan riittävän hyvä. Toisaalta kirjallisuuskentän ja -historian tuntemus sekä analyyttiset työkalut on eittämättä hyödyksi. Synopsista miettiessä on ihan tarpeellista huomioida rakenne, näkökulmat, sanoma ja kertojaratkaisut. Kirjoittaessa on kuitenkin pakko panna kirjallisuudentutkija pois päältä. Muuten ei tule mitään.

Samasta asiasta puhuu tässä kirjailija Irja Rane. Ranen haastattelu kolahtaa useastakin syystä mun tämänhetkisiin mietteisiin. Esim. kirjoittamisprosessin kokeminen on mielenkiintoinen vertailukohta, varmaan tuttu monille kirjoittajille asemasta tai iästä riippumatta. Tunnistan itseni jotenkin tuosta Einstein-anekdootista. Sen jonkin syntymän hetki, oivallus, aiheuttaa jotain samanlaista. Äkkiä keskeiset asiat muistiin, ajatusten levoton pörräys, sitten liikkeelle, haahuilemaan, harjaamaan koiraa, keittämään teetä, tyhjentämään tiskikonetta, lörpöttämään puolisolle jotain asiaan liittymätöntä. Jonkin ajan kuluttua tuotosta voi tarkastella objektiivisemmin, testata kestääkö se, tehdä ne peruspyöritykset. Ei se aina kestä, mutta jos kestää, niin taas on menty eteenpäin.