Tekijän puute lauseessa II

Yritin (turhaan) etsiä nostalgisia, lukion kirjallisen ilmaisun tunnilla tekemiäni muistiinpanoja. Niissä kerrottiin, mitä kirjoittaminen vaatii, millaisia olosuhteita se edellyttää. Muistan niistä kaksi: joutilaisuus ja höynäytettävyys, helppouskoisuus.

Joutilaisuus vaatii jonkinlaista rauhaa. Että ajatukset vois olla jouten. Lukukeskuksen kirjailijaesittelyssä kerron, että voin puhua esim. kirjoittamisen ja päivätyön yhdistämisestä. Viime vuoden aikana sellanen yhdistäminen ei ollut mulle mahdollista. Päivätyössäni on runnottu läpi suuria muutoksia raha edellä. Ne vei mennessään rauhan ja joutilaisuuden. Luovaa yrittelyä syntyi muilla taiteen saroilla, mutta kirjoittajana koteloiduin. Ruma vuosi, kurja ja kyynistävä. Heippa myös helppouskoisuus.

hoyhen-lontoossa

Keskellä pieni höyhenpokkari.

Loppuvuodesta jossain joku pikku moottori alkoi yskähdellä. Tein syrjähypyn toisenlaisen tekstin pariin, se sai mut järkiini ja palaamaan 20-luvun Helsinkiin. On syntynyt tekstiä. Ilmaantui esiintyminen ensi kesälle. Löysin pokkarini Lontoon Merimieskirkon kirjastosta. Lainasin pinon taustakirjallisuutta (kiitos Pasilan kirjavarasto).

 

Ja ennen kaikkea, Oriveden opiston aikaiset kirjoittajaystäväni, jotka mulla oli ilo joitakin vuosia sitten löytää uudelleen, yhdistivät voimansa kanssani. Syntyi raapalejoulukalenteri, joka päivälle raapaleluukku. Ja koska ei me haluttu lopettaa, syntyi Raapale 2017. Kirjoitamme vuorotellen raapaleen jokaiselle vuoden päivälle. Mokasin muutama päivä sitten, oli intensiivistä meininkiä muualla, raapale unohtui. Tein sen seuraavana aamuna. Se näyttää tältä:

Myöhästyminen

Olen myöhässä väitöstilaisuudestani. Istun sohvalla, selaan graduani. Siinä oli kai joitakin pointteja. Kello on kymmentä vaille. Minun pitäisi pukeutua valkoiseen hääpukuuni väitöstä varten. Istun sohvalla. En tiedä kenen sohva se on.

En pääse sairaalaan pahoin loukkaantuneen läheisen kanssa. Hänestä on jäljellä vain pää. Hätänumero ei vastaa, isä ei vastaa, en osaa ajaa autoa. On punerva ilma, en ehdi ikinä sairaalaan.

Pitäisi päästä töihin ajoissa mutta se ei onnistu. Asioita on hukassa. Kävelyni on raskasta, hidastettua. Jotakin puuttuu, tulee jokin este. Helpotus muuttuu kireäksi stressiksi. Joku ei voikaan kyyditä. Liikenneväline ei kulje. Kello on kohta tasan. 

En koskaan pääse sinne, minnekään.

Nyt täytyisi vaan uskoa että pääsenpäs, jonnekin, joskus.

Tekijän puute lauseessa

Tyhjä näyttö, muistikirja on vuoden ajalta täynnä kirjoittamisen kannalta epäolennaista (tai no onko sellaista, en tiedä). Mitä jos ketään ei kiinnosta. En saa kiinni. Mitä nämä henkilöt on. Sen muistaminen mitä sanottiin, ja mitä ei sanottu. Epävarmuus, pettymys, muualle kääntyminen. Kiva palaute, kysymys, niistä voi pinota jotain alustaa hommalle, mutta kun katsoo välillä muualle, joku vie kivet pois. Julma kritiikki jokaista näkyviin saatua sanaa kohtaan. En millään yllä niihin sanaverkkoihin, joiden takana taivaallinen hohde odottaa. Huojahtelua, varmuutta kykyjen kaikenasteisesta puutteellisuudesta. Harvinaisen samea, purkka kengänpohjassa -tyyppinen kahdeksasta neljään -elämä, senkö jälkeen pitää vielä jaksaa, millä sen tahman saa pois? Liian kylmä, liian sotkuista, liian päänsärkyistä, liian vähän aikaa, kohta, huomenna, viikonloppuna, joululomalla, jos illalla jaksaisi.

Ja toisaalta paljon ”merkkejä”, selviä osoituksia siitä että ”kohta tämä alkaa”. Mutta silti olemme otsikon mukaisessa tilanteessa.

Tämä on ehkä kuuluisa writer’s block. Tai sitten selkärangatonta laiskuutta. Joka tapauksessa, valittamisen päätteeksi haluan toivoa vuodesta 2016 erinomaista kaikille!